Saavuttuaan ovelle, katsahti hän Prudenceen ja kohautti olkapäitään ikäänkuin sanoen:
— Mitä te tahdotte? Olen tehnyt voitavani.
— Nanine! huusi Marguerite, — valaiskaa kreiville.
Me kuulimme ovia avattavan ja suljettavan.
— Vihdoinkin, huudahti Marguerite, — vihdoinkin hän läksi. Tuo mies hermostuttaa minua kauheasti.
— Rakas lapsi, sanoi Prudence, — te olette tosiaankin aivan liian ilkeä hänelle, hänelle, joka kuitenkin on niin hyvä ja kohtelias teille. Katsokaa, tuolla uunin reunustalla on kello, jonka hän taas on teille antanut ja joka on maksanut ainakin tuhannen francsia, olen siitä varma.
Ja rouva Duvernoy, joka oli mennyt uunin luo, hypisteli kelloa ja katseli sitä himokkaasti.
— Rakas ystäväni, sanoi Marguerite ja istahti pianon ääreen, — kun toiseen vaakakuppiin asetan kaiken sen minkä hän antaa minulle ja toiseen sen mitä hän sanoo, niin huomaan että hänen käyntinsä ovat perin halpoja.
— Tuo poika parka on rakastunut teihin.
— Jos minun täytyisi kuunnella kaikkia, jotka ovat minuun rakastuneet, niin en ennättäisi edes syödä.