— Se oli verraton päähänpisto, sanoi Marguerite ja hyppäsi kuin lapsi. — Me syömme! Kuinka ikävä mies tuo tyhmä kreivi on!
Kuta enemmän katselin tuota naista, sitä suuremmaksi kasvoi ihastukseni. Hän oli hurmaavan kaunis. Vieläpä hänen laihuutensakin viehätti. Istuin vaipuneena katselemiseeni, ja minun olisi ollut sangen vaikea selittää mitä sisälläni tapahtui. Se, että hän ei myynyt itseään tuolle nuorelle, rikkaalle, ylhäiselle miehelle, joka olisi ollut valmis käymään hänen tähtensä häviön partaalle, todisti sellaista omanvoiton pyytämättömyyttä, että kaikki hänen entiset hairahduksensa olivat silmissäni anteeksi annetut.
Tuossa naisessa oli jotakin viatonta.
Saattoi huomata, että hän eli vielä, niin sanoaksemme, paheen viattomuuskaudessa.
Hänen varma käyntinsä, notkea vartalonsa, suuret, tuskin näkyvien sinisten renkaiden ympäröimät silmänsä, osoittivat hänen olevan noita hehkuvia luonteita, jotka levittävät ympärilleen nautinnon tuoksua, niinkuin itämaiset pullot, joista, olkootpa vaikka kuinka tiiviisti suletut, kuitenkin sisäänsuljettu hajuveden tuoksu tunkeutuu ulos. Välistä näkyi tuon naisen silmistä välähdyksiä, jotka olisivat ennustaneet taivaan avaumista sille, jota hän rakasti. Mutta ne, jotka olivat häntä rakastaneet, eivät enää olleet laskettavissa, ja niitä, joita hän oli rakastanut, ei vielä voitu laskea.
Lyhyesti, hänessä saattoi havaita viattomuuden, josta vähäpätöinen seikka oli tehnyt liehinaisen, ja liehinaisen, josta vähäpätöinen seikka olisi voinut tehdä puhtaimman ja rakastettavimman naisen maailmassa. Margueritessa oli vielä ylpeyttä ja rakkautta riippumattomuuteen; kaksi tunnetta, jotka loukattuna voivat saada aikaan samaa kuin viattomuus.
Minä en sanonut mitään, sieluni oli asettunut sydämeeni ja sydämeni silmiini.
— Vai niin, sanoi hän äkkiä, — se olitte siis te, joka kävitte tiedustelemassa vointiani, kun olin sairas?
— Niin.
— Tiedättekö, teitte siinä sangen kauniisti! Ja miten voin osoittaa teille kiitollisuuttani?