— Me puhumme järkeä, vastasi Marguerite, — jättäkää meidät vielä hetkiseksi rauhaan, sitte me tulemme.
— Hyvä, hyvä, puhukaa lapsukaiset, puhukaa, sanoi Prudence ja poistui sulkien oven perässään.
— On siis sovittu, että te ette rakasta minua, sanoi Marguerite, jäätyämme kahden kesken.
— Minä matkustan.
— Olemmeko tulleet niin pitkälle?
Olin mennyt liian pitkälle voidakseni enää perääntyä, ja sitäpaitsi saattoi tuo tyttö pääni aivan pyörälle.
Tuo sekoitus iloisuutta, surumielisyyttä, siveellisyyttä ja siveettömyyttä, tuo hänen vaikutuksille herkäksi tekevä tautinsa ja hermoston ärtyneisyytensä, kaikki se antoi minun ymmärtää, että jollen heti alusta pitäen saanut valtoihini tuota kevytmielistä, helposti unohtuvaa luonnetta kadottaisin hänet ainiaaksi.
— Kuulkaa, te puhutte siis tosissanne? sanoi hän.
— Niin, täydellä todella.
— Mutta miksi ette ole sanonut minulle tätä aikaisemmin?