Mutta heikot puistatukset häiritsivät hänen untansa.
Kuningatar silmäili häntä kauan, sängyn patsaaseen nojaten, ja katseli häntä kyynelten välistä.
Hänen korvissaan kajahtelivat yhä ne hirveät sanat, jotka salaperäinen mies oli kuiskannut hänelle: »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut!»
Oliko se siis totta? Hänkö se siis veisi kuninkuuden perikatoonsa?
Niin täytyi olla, koskapa hänen vihollisensa suojelivat häntä sallien hänen jatkaa hävitystyötä, jonka hän suorittaisi paremmin kuin he.
Sulkeutuisiko se kuilu, johon hän syöksisi kuninkuuden, vasta sitten kun se olisi ahmaissut kuninkaan, hänet ja valtaistuimen? Olisiko siihen alhoon heitettävä myöskin molemmat lapset? Eikö antiikin uskontojen mukaan vain viaton lepyttänyt jumalia?
Jehova ei tosin ollut hyväksynyt Abrahamin uhria, mutta oli sallinut
Jeftan uhrin täyttyä.
Ne olivat synkkiä ajatuksia kuningattarelle, vielä synkempiä äidille.
Sitten hän ravisti päätänsä ja palasi verkkaisin askelin omaan huoneeseensa.
Siellä hän tuli silmäilleeksi epäjärjestyksessä olevaa ulkoasuaan.