Palatsin keskikerroksen pimeään ja autioon käytävään aukeavan huoneen oven takana seisoi muuan nainen, käsi ovenrivassa, korvat hörössä ja säpsähtäen jokaisesta askelten äänestä, mikä käytävästä kuului.
Ellemme tietäisi, kuka tämä nainen oli, meidän olisi vaikea tuntea häntä, sillä, paitsi pimeyttä, joka keskellä päivääkin vallitsi näissä käytävissä, oli jo yö, ja sattumalta tai harkitusti käytävää valaisevan ainoan lampun sydän oli kierretty alas, joten se lekutti nyt miltei sammumaisillaan.
Huoneiston toinen huone oli kirkkaasti valaistu ja juuri ensimmäisen huoneen oven takana tämä nainen odotti, värisi ja kuunteli.
Kuka oli tämä odotteleva nainen? Marie-Antoinette.
Ketä hän odotti? Barnavea.
Oi, Maria Teresian uljas tytär, olisipa teille sanottu päivänä, jona teidät vihittiin ranskalaisten kuningattareksi, että koittaisi hetki, jolloin te kamarineitonne huoneen oven taakse piiloutuneena odottelisitte, pelosta ja toivosta väristen, vähäpätöistä grenoblelaista asianajajaa, te, joka olitte antanut Mirabeaun odottaa niin kauan ja päästänyt hänet puheillenne vain yhden kerran!
Mutta älköön erehdyttäkö. Kuningatar odottelee Barnavea puhtaasti poliittisista syistä. Tässä pidätetyssä hengityksessä, tässä hermostuneessa liikahtelussa, tässä kädessä, joka värisee avainta pidellessään, ei ole sydän mukana, pelkästä ylpeydestä siinä on kysymys.
Sanomme: ylpeydestä, sillä vaikka kuningasta ja kuningatarta olikin monella tavalla ahdisteltu heidän paluunsa jälkeen, oli ilmeistä, että henki oli pelastunut ja että koko kysymys kärjistyi seuraaviin sanoihin: Menettäisivätkö Varennesin pakolaiset lopunkin valtansa vai onnistuisiko heidän saada kadottamansa valta takaisin?
Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin Charny oli lähtenyt Tuilerieistä sinne enää palaamatta, kuningattaren sydän oli lakannut sykkimästä. Muutaman päivän hän oli ollut välinpitämätön kaikesta, vieläpä solvauksistakin. Mutta vähitellen hän huomasi, että hänen voimakkaassa rakenteessaan oli kaksi pontta, joiden avulla kävi vielä eläminen, ylpeys ja viha, ja hän toipui ennalleen voidakseen vihata ja kostaa.
Ei Charnylle kostaakseen, ei Andréeta vihatakseen, ei, heitä ajatellessaan hän vihasi itseään; hän halusi kostaa itselleen, sillä hän oli kyllin vilpitön myöntääkseen, että hän se oli ollut väärässä ja he pelkkää uhrautuvaisuutta.