»Mutta koska hän ei ole kuollut, pelastatte te hänet, eikö niin, herra
Gilbert?» sanoi Pitou.
Gilbert hymyili surullisesti.
»Minä yritän», vastasi hän, »mutta sinä olet jälleen nähnyt, hyvä
Pitou, että luonto on paljoa taitavampi lääkäri kuin kukaan meistä».
Gilbert suoritti sitomistyön loppuun. Hiukset leikattiin niinkuin voitiin, haavan reunat pantiin vastakkain ja ne kiinnitettiin haavalaastarilla. Gilbert määräsi että potilaan oli annettava levätä miltei istuvassa asennossa, niin että selkä, eikä pää, nojasi pielukseen.
Vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän kysyi Pitoulta, kuinka tämä oli tullut Pariisiin ja kuinka hän Pariisiin tultuaan oli osunut paikalle juuri oikealla hetkellä pelastaakseen Billotin.
Juttu oli hyvin yksinkertainen. Catherinen katoamisen ja miehensä lähdön jälkeen eukko Billot, jota emme ole lukijoille koskaan esittäneet minään lujaälyisenä naisena, oli vaipunut eräänlaisen tylsyyden tilaan, joka oli päivä toiselta yhä yltynyt. Hän eli, mutta vain kuin kone ja joka päivä joku uusi jousi tässä poloisessa ihmiskoneessa joko höltyi tai katkesi. Vähitellen hänen puhelunsa kävivät yhä harvemmiksi, kunnes hän lakkasi puhumasta tykkänään eikä noussut enää vuoteestakaan. Tohtori Raynal oli selittänyt, että vain muuan seikka voisi herättää eukko Billotin tästä kuolemaa muistuttavasta horrostilasta: jos hän näkisi tyttärensä.
Pitou oli heti tarjoutunut lähtemään Pariisiin, tai oikeammin, hän oli lähtenyt tarjoutumatta.
Haramontin kansalliskaartin kapteenin pitkät koivet saivat aikaan, että se kahdeksan penikulman taival, joka erotti Demoustierin kotikonnun maan pääkaupungista, oli vain kuin mukava kävelymatka.
Pitou oli lähtenyt kello neljä aamulla ja kello puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä illalla hän oli Pariisissa.
Oli kuin ennakolta määrätty, että Pitou tuli Pariisiin suurten tapausten sattuessa.