Matkaa kesti puolitoista tuntia. Jokainen minuutti tästä puolestatoista tunnista oli kuoleman uhkaa tai murhan yritystä. Tie, jonka vankien puolustajat raivasivat, kulki sapelinterien, heinähankojen piikkien ja viikatteitten kärkien välitse.
Lopulta tultiin kaupungintaloon. Yksi ainoa virkamies oli jäänyt sinne ja hän kauhistui vastuuta, joka nyt tuli hänen kestettäväkseen.
Päästäkseen tästä vastuusta hän määräsi, että herrat de Choiseul, de Damas ja de Floirac pantaisiin vankikoppiin kansalliskaartin vartioitaviksi.
Herra de Romeuf selitti silloin, ettei halunnut jättää herttuaa, joka hänen takiaan oli joutunut kärsimään kaikki mitä oli tapahtunut.
Valtuuston virkamies määräsi tällöin, että herra de Romeuf saisi seurata toisia vankikoppiin.
Herttua de Choiseulin viittauksesta hänen palvelijansa, joka oli liian vähäpätöinen henkilö, jotta hänestä olisi piitattu, poistui.
Hänen ensimmäinen tehtävänsä — älkäämme unohtako, että James Brisack oli tallimies — oli lähteä hakemaan ratsuja.
Hän sai kuulla, että hevoset, miltei kaikki hyvässä kunnossa, olivat erään majatalon pihalla vahtisotamiesten varioimina.
Tästä seikasta varmennuttuaan hän meni erääseen kahvilaan, tilasi teetä, kynän ja mustetta ja kyhäsi rouva de Choiseulille ja rouva de Grammontille kirjeen, jossa hän rauhoitti heitä heidän poikansa ja veljenpoikansa kohtalosta, sillä tämä oli ilmeisesti pelastettu samalla hetkellä, jolloin hän joutui vangiksi.
Poloinen James Brisack meni tapahtumien edelle mainitessaan nämä hyvät uutiset. Herttua de Choiseul oli tosin vanki, herttua oli tosin vankikopissa, herttuaa vartioi tosin kaupungin miliisi, mutta tämän vankikopin henkireikien eteen oli unohdettu panna vartijat ja näistä henkirei’istä vankeihin ammuttiin monta laukausta.