Ravistaen päätänsä hän sitten virkkoi puoliääneen:
»Minulla ei ole oikeutta aukaista tätä kirjettä, mutta minä rukoilen häntä sallimaan minun lukea sen…»
Ja ikäänkuin rohkaistakseen itseään pysymään tässä päätöksessä, jota vähemmän ylevä sydän ei olisi voinut kestää, hän toisti:
»Ei, minä en lue sitä!»
Eikä hän lukenutkaan sitä. Mutta päivä koitti ja yhä hän istui pöydän ääressä ja ahmi katsein tuota kirjettä, joka oli kostunut hänen hengityksestään: niin usein hän oli painanut sen huulilleen.
Sitten äkkiä melun keskeltä, joka ilmaisi, että majatalossa oli ryhdytty lähtövalmistuksiin, kuului de Maldenin ääni, joka kutsui kreivi de Charnyta.
»Tässä olen», vastasi kreivi.
Ja tungettuaan taskuunsa Isidor-rukan paperit ja suudeltuaan viimeisen kerran koskemattomaksi jäänyttä kirjettä hän pani sen poveensa ja poistui nopeasti.
Hän tapasi portailla Barnaven, joka kyseli kuningatarta ja antoi de
Valorylle lähtöä koskevat ohjeet.
Oli helppo huomata, ettei Barnave ollut maannut eikä nukkunut enempää kuin kreivi Olivier de Charnykaan.