»Mieluummin näkisin tuon olevan sen toisen muotokuvan.»
»Miksi?» kysyi Marie-Antoinette.
»Koska on suita, jotka yksin uskaltavat antaa eräitä neuvoja, ja sellaisia ovat etenkin suut, jotka kuolema on sulkenut.»
»Ettekö tahtoisi sanoa minulle, hyvä herra, mitä minulle neuvoisi
Kaarlo-kuninkaan lesken suu?» kysyi kuningatar.
»Jos teidän majesteettinne käskee, niin koetan», vastasi Barnave.
»Koettakaa siis.»
»'Voi, rakas sisar', sanoisi teille se suu, ’ettekö huomaa, mikä yhtäläisyys on meidän kohtaloissamme? Minä tulin Ranskasta, kuten te Itävallasta, minä olin englantilaisille muukalainen, kuten te olette muukalainen Ranskalle. Olisin voinut antaa mielettömälle miehelleni hyviä neuvoja, mutta minä olin vaiti tai annoin huonoja. Sen sijaan että olisin liittänyt hänet kansaan tai kansan häneen, minä yllytin häntä sotaan: Minä neuvoin häntä marssimaan Lontoota vastaan irlantilaisten protestanttien kanssa. Minä en ainoastaan ollut kirjeenvaihdossa Englannin vihollisen kanssa, vaan käväisin kahdesti. Ranskassa tuodakseni Englantiin ulkomaalaista sotaväkeä. Ja…'»
Barnave vaikeni.
»Jatkakaa», kehoitti kuningatar, kulmakarvat kurtussa ja huulet supussa.
»Miksi jatkaisin, madame?» sanoi nuori puhuja ravistaen alakuloisena päätänsä. »Te tunnette yhtä hyvin kuin minäkin sen verisen historian lopun…»