Sitä todistaa se seikka, että Ranskaan saapuessanne se kansa jumaloi teitä.»
»Oh, herra, te puhutte hauraasta asiasta: kansansuosiosta!»
»Madame, madame!» sanoi Barnave, »jos minä tuntematon, hämärän alkuperän lapsi, olen saavuttanut sen suosion, kuinka paljoa helpompaa teidän on se säilyttää tai kuinka helppoa teidän on valloittaa se takaisin! Mutta ei», jatkoi Barnave vilkastuen, »ei, teidän asianne, kuninkuuden asia, kaikkein pyhin, suurin asia, kenelle olette sen uskonut? Keiden ääni, keiden käsivarret ovat sitä puolustaneet? Ei milloinkaan ole nähty sellaista tietämättömyyttä olevista oloista, ei milloinkaan ole niin tyystin unohdettu Ranskan henkeä! Oh, katsokaas, minä olen ottanut tehtäväkseni auttaa teitä siihen ainoaan päämäärään, minä, joka nyt katselen teitä, puhun teille, kuinka monesti, hyvä jumala, olenkaan ollut valmis tarjoutumaan teille… uhrautumaan…»
»Vaiti!» sanoi kuningatar. »Tänne tullaan. Me keskustelemme kaikesta tästä myöhemmin, herra Barnave. Haluan tavata teidät jälleen, kuunnella teitä, noudattaa neuvojanne!»
»Voi, madame, madame!» huudahti Barnave haltioissaan.
»Vaiti!» varoitti kuningatar toistamiseen.
»Illallinen on katettu, teidän majesteettinne», ilmoitti kynnykseltä palvelija, jonka askelten ääni oli kuulunut käytävästä.
Mentiin ruokasaliin. Kuningas saapui sinne toisesta ovesta. Hän oli keskustellut Pétionin kanssa koko sen ajan, jonka kuningatar oli puhellut Barnaven kanssa, ja hän näytti hyvin kiihtyneeltä.
Molemmat henkivartijat seisoivat valmiina palvelemaan heidän majesteettejaan ruokapöydässä.
Charny pysytteli loitompana ikkunakomerossa.