Toiselle puolelle päästyäni ei enää esteitä, vaan jo raivattu tie-pahainenkin; juoksin yhä; mutta tie vaan nousi yhä jyrkemmäksi sikäli kuin lähestyin päämaaliani.
Minä pääsin siihen, tuohon kaivattuun; ovi oli auki, astuin yli kynnyksen; portaat kohosivat oikealla, juoksin niitä ylös, mutta hiljaa, kutsumatta ketään. En uskaltanut hengähtääkään, kun koskin ovea; olin varma, että huone olisi tyhjä.
Huone oli tyhjä, ikkuna auki, ja pöydällä kirje, aivan kyynelten kastama.
Tuo kirje, oi äitiseni! Tuo kirje, jonka viimeiset rivit oli piirretty tuskin puoli tuntia sitten, tuo kirje oli hänen viimeiset jäähyväisensä.
Olin tullut puoli tuntia liian myöhään: hän oli kirkossa, oli vannomassa valaa.
Tunsin rakennuksen vapisevan jalkaini alla; maailma alkoi pyöriä silmissäni. Suustani puhkesi jo huuto, joka olisi voinut päättyä viimeiseen huokaisuuni, kun yhtäkkiä pälkähti päähäni ajatus, että ehkei uhri vielä ollut tehty, että ehkei vala vielä ollut vannottu.
Minä syöksyin ulos, ottaen vaiston opastamana mukaani kyyhkyseni, joka oli asettunut siunatulle puksipuun oksalle.
Luostari oli suunnilleen sadan askeleen päässä; mutta sillä kertaa tunsin, ettei minulla olisi tarpeeksi voimaa päästäkseni kirkkoon. Minulla ei ollut enää kuin hiukka järkeä päässä, pirahdus henkeä rinnassa.
Kuulin pappien laulavan "Magnificatia".
Kuulin urkujen soivan: "Veni Creator".