Voi! vielä oli yli neljänneslieuen matka! hän ei minua nähnyt eikä kuullut.
Luostarin kellot soivat yhä; minä muistin tahtomattanikin sen öisen, lakkaamattoman kellojen äänen, joka oli soinut ennen minun luostariin menoani, ja joskus välkähti hirvittävänä epäilynä päässäni ja sydämessäni ajatus, että hänelle nuo kellot nyt noin hartaasti soivat. Mutta minä sanoin itselleni, päätäni pudistaen:
— Ei, ei, ei!
Tulin yhä lähemmäksi; silloin näin pitkän kulkueen, munkkeja, jotka menivät pieneen, valkeaan taloon ja tuokion päästä palasivat jälleen luostariin vievää tietä.
Mitä he noutivat tuosta talosta?
Elävää ihmistä vai kuollutta?
Olin saava sen tietää, sillä en ollut enää kuin sataisen askeleen päässä talosta; silloin joki katkaisi tieni.
Se kuohui niin vuolaana, niin kivikkoisena, savisena, se näytti niin syvältä, etten koettanutkaan kahlata sen ylitse.
Minä riensin juosten ylös pitkin sen rantaa, vaikka olin väsynyt; mutta minä tunsin, että pääsisin siten sen talon luo. Mutta siellä kyllä varmaankin tällainen keinotekoinen voima minut pettäisi.
Neljännestunnin kuljettuani tulin puun luo, joka oli pantu joen poikki rannalta toiselle. Muussa tilaisuudessa en olisi mitenkään uskaltanut astua jalkaani tuolle heiluvalle sillalle. Nyt syöksyin sen varaan ja kuljin sitä myöten varmoin askelin, yhtä varmasti kuin olin sitä arvioinut silmilläni.