Olin kuulustellut koko köyhän, jalkansa loukanneen kirvesmiehen perhettä, ja niistä tunnusmerkeistä olisin hänet tuntenut, ellei jo sydämeni olisi vakuuttanut, että se oli ollut hän.
Sitäpaitsi eivät sanatkaan, jotka hän perheestä erotessaan lausui: "Nyt olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta!" voineet lähteä kuin tuosta kärsivästä sydämestä, joka oli valmis uhrautumaan Jumalalle.
Minä ponnistin siis jälleen voimani toivoen saada nähdä hänet; jos olisin ottanut ratsuhevosen tai vaunut, olisi minun täytynyt tehdä ääretön kierros ennenkuin olisin joutunut tuohon pieneen taloon, jonka minä näin valkoisena pilkkuna lähellä synkkää ja vankkaa kamaldolais-luostaria, rakennusta, joka lähetteli kuuluviini tuulen siivillä kellojensa ääniä, vaikka sinne olikin kolmen lieuen matka linnuntietä.
Kylästä lähtiessäni päästin kyyhkysen menemään; se pieni raukka teki yhden kaikkein pisimpiä lentojaan, lähes kaksi sataa askelta, taloa kohti, jota katseeni ahmivat. Ei ollut epäilemistä: päämaalin läheneminen oli antanut sille voimia niinkuin minullekin.
Onnettomuudeksi ei seudulla ollut minkäänlaista tietä; minun täytyi kapuilla vuoren kupeita, joilla tuli vastaan milloin vieremä, milloin puro, joka oli viiltänyt niihin vakonsa, milloin metsä, johon en uskaltanut työntyä, sillä pelkäsin eksyväni tolalta.
Kuljin kolme tuntia pysähtymättä; mutta mutkissa kiertäen olin päässyt tuskin kolmen lieuen matkan.
Usein katosi koko talo näkyvistäni, ja ilman kalliin kyyhkyseni apua olisin kulkenut harhaan. Minä heitin sen ilmaan ja seurasin suuntaa, jonka sen lento minulle näytti.
Viimein näytti maa päämäärää lähetessäni tulevan vähemmin haitalliseksi. Kuulin kellon soittavan kahdeksan eräässä pienessä kylässä; en tiedä miksi minusta tuon kellon värinässä oli jotakin niin surullista, että sydäntäni viilsi. Tuntui kuin olisi jokainen tunnin lyömä sanonut minulle, lentäen ohitseni pronssisiivillään: "Jou-du! Jou-du!"
Minä kiiruhdin, ja pian saatoin eroittaa yksityiskohtiakin tuosta pienestä talosta. Mikäli lähenin, tunsin kuvauksen, jonka hän oli siitä minulle kirjeessä lähettänyt, ikkunan, josta hän näki auringonnousun, jasmiinin, joka varjosti hänen ikkunaansa ja joka näytti minusta kaukaa pelkältä vihreältä pensasaitaukselta.
Kerran olin näkevinäni tuossa ikkunassa hänet, ja olipa se sitten näköharha tai totta: minä ojensin molemmat käteni, päästin huudon.