Antakaa minun sanoa teille kaikki, kertoa kaikki siitä hetkestä saakka, jolloin jätin teidät Valenceen, aina siihen tuokioon, jolloin minä onneton tein luostarilupaukseni.
Sehän oli, sen kai hyvin muistatte, eikö niin? elokuun 14:s päivä 1632, jolloin me erosimme toisistamme; te lausuitte minulle jäähyväiset, sanomatta minulle, minne läksitte.
Mieleni oli täynnä synkkiä aavistuksia; minä en voinut päästää viittanne lievettä. Minusta tuntui, ettei meitä odottanut ainoastaan muutaman päivän ero, kuten lupasitte, sillä te sanoitte viipyvänne poissa vain lyhyen ajan, vaan ikuinen ero toisistamme.
Kaupungin kirkon kello löi yksitoista illalla; te nousitte valkean hevosen satulaan; teillä oli hartioillanne tummanvärinen viitta; te läksitte ensin säyseästi luotani, mutta kolme kertaa te käännyitte takaisin hyvästelemään minua; kolmannella kerralla te pakotitte minut menemään sisään; sillä, niin te sanoitte, jos minä seisoisin ovella, ette te voisi saada itseänne lähtemään matkaan.
Miksi minä en jäänyt ovelle? miksi te läksittekin?
Menin sisään, mutta ainoastaan juostakseni heti parvekkeelleni. Te katsoitte taaksenne; te näitte minun ilmestyvän ulos ja heiluttavan nenäliinaani, joka oli aivan kyynelten kostuttama; te kohotitte hattuanne, niin että sen höyhentöyhdöt häilähtivät, ja minä kuulin tuulen siivillä tulleet jäähyväisenne, jotka välimatkan heikentäminä kaikuivat valittavasti kuin huokaus.
Suuri, musta pilvi ajelehti taivaalla ja kulki nopeasti kuuta kohti; minä ojensin käteni päin tuota pilveä ikäänkuin pysäyttääkseni sen, sillä se uhkasi sammuttaa hopeisen hohteen, jonka valossa minä teidät vielä näin; mutta viimein se kuin ilmahirviö läheni kita auki ja nieli tuon kalpean kiekon, joka katosi sen synkkään sisustaan. Silloin loin katseeni taivaasta alas maahan ja etsin turhaan teitä; kuulin vielä hevosenkenkäin kopinan katukivitykseen, loittonevana Orangeen päin; mutta en teitä enää nähnyt.
Yhtäkkiä halkaisi salama pilven, ja salaman valossa eroitin vielä kerran valkean hevosenne. Teidät taas oli vaippanne tummuus tehnyt näkymättömäksi yössä. Ratsu loittoni nopeasti, mutta näytti loittonevan ilman ratsastajaa. Kaksi uutta salamaa välkähti vielä, näyttäen hevosen minulle yhä kauempana ja hämärän-valkeana kuin aave. Muutaman sekunnin päästä en kuullut enää laukkaamisen töminääkään. Neljäs salama, jota ukkosen jyrinä seurasi, leimahti vielä; mutta hevonen oli kadonnut, liekö se sitten kääntynyt jossakin tien mutkassa näkyvistä tai loitonnut jo liian kauas.
Koko yön jyrisi ukkonen, koko yön suomivat tuuli ja sade ikkunoitani; seuraavana päivänä näytti luonto ikäänkuin olevan kauhuissaan, hajalla hapsin, kuolemaan riutuvana; se näytti surun valtaan joutuneelta niinkuin minun sydämenikin.
Minä tiesin, mitä siellä päin oli tekeillä, jonne olin nähnyt teidän katoavan, nimittäin Languedoc'issa. Montmorencyn herttuan, teidän ystävänne, jonka käsissä tuon maakunnan hallitus oli, kertoi huhu liittyneen leskikuningattaren ja Monsieurin [Ranskan kuninkaan vanhin veli. Suom.] puolueeseen. Ja herttua oli Monsieurin rientäessä läpi Ranskan häneen yhtyäkseen nostanut maakuntansa kapinaan ja kokosi nyt joukkoja marssiakseen kuningasta ja kardinaali Richelieutä vastaan.