— Kiitos, sanoin hänelle, minä olen vahva.
En todellakaan ollut rahtuakaan väsynyt, — vaan tuntui minusta, että olisin jaksanut kävellä vaikka maailman loppuun.
Me kuljimme noin kolmesataa askelta; joka kymmenen askeleen päässä oli ruumis; jokaisen ruumiin luona tahdoin pysähtyä katsellakseni tarkoin, olitteko te se; mutta sotamiehet työnsivät minua yhä vaan menemään sanoen:
— Ei se paikka ole vielä tässä.
Vihdoin saavuimme solatielle, jonka yli kaartui muutamain öljypuitten latvat; puro juoksi rinteen juurella.
- Tämä se on, sanoivat sotilaat.
Painoin käden otsalleni; minua horjutti, — tunsin, että olin vähällä pyörtyä.
Me aloimme etsiä ensin solarinteen yläpuolelta päin; siellä oli kymmenkunta ruumista; otin soihdun miehen kädestä, joka sitä kantoi, ja alensin sitä maata kohti.
Tarkastin kaikki ruumiit yhden toisensa jälkeen; kaksi niistä oli kasvoillaan maassa. Toinen oli upseeri; hänellä oli musta tukka kuten teillä; minä käänsin hänet seljälleen; pyyhin hiukset pois hänen kasvoiltaan: hän ei ollut te.
Yhtäkkiä kirkaisin. Kumarruin maahan; olin tuntenut hattunne; sieppasin sen ylös! Sulat olivat samat, jotka itse olin siihen kiinnittänyt; siitä ei voinut erehtyä.