Hän katsoi tarkemmin minua niinkuin ei olisi minua vielä oikein tuntenut.
— Neiti de Lautrec! mutisi hän.
— Niin, minä se olen, Armand; minä etsin täällä herraanne, vastasin hänelle. Missä hän on? missä?
— Juoda! anoi haavoittunut, kuolemanheikolla äänellä.
Muistin, että taskussani oli pullo mesiruoho-vettä. Kaadoin sitä jonkun pisaran hänen huulilleen. Hän näytti hiukan virkistyvän.
— Taivaan nimessä, missä hän on? kysyin häneltä.
— En tiedä, vastasi mies.
— Näittekö hänen putoavan satulasta?
— Näin.
— Kaatuvan tai haavoittuneena?