Tuskin olimme päässeet neljänneslieuen päähän, kun alkoi rankasti sataa ja siihen saakka uhannut ukonilma puhkesi. Mutta minun ajatukseni olivat vain teissä, minä en tuntenut sadetta, minä en kuullut ukkosta; minä jatkoin matkaani kahlaten vesivirroissa, jotka kuohuivat ympärilläni, salamain valossa, jotka usein kirkastivat tietä niin että se paistoi selvästi kuin keskellä päivää. Me tulimme suuren tammen kohdalle. Puutarhuri pyysi minua menemään hetkiseksi sen suojaan, odottamaan siinä, kunnes rajuilma asettuisi; minä pudistin päätäni ja jatkoin matkaa vastaamatta hänelle; hetki sen jälkeen iski salama tammeen, ruhjoi sen ja nieli tulellaan sirpaleet.
Minä ainoataan viittasin hänelle kädelläni, mitä oli tapahtunut.
— Totta, madame, sanoi hän; taivas suojelee teitä, ja koska Jumala antaa teille voimia, menkäämme.
Me taivalsimme siis vielä noin tunnin ajan. Tunnin kuluttua näytti salama meille luostarin, johon pyrimme. Minä kiirehdin askeleitani ja me saavuimme perille.
Kaikki nukkuivat luostarissa, tai olivat nukkuvinaan. Olen aina jälestäpäin epäillyt tuota niin sikeää porttisiskon, nunnien ja itse abbedissankin unta.
Minulle avattiin viimeinkin, mutta ylen varovasti. On selvää, että kun kuultiin meidän kolkuttavan, peljättiin jonkun harhailevan sotilasosaston vierailua tai jotain rosvoilevaa joukkiota. Minä kiiruhdin ilmoittamaan, kuka olin, ja kyselin heti tietoja teistä.
Porttisisko ei sanonut ymmärtävänsä, mitä tarkoitin; hän vakuutti, ettei ollut teitä nähnyt, ei edes tiennyt, että te olitte haavoittunut.
Pyysin päästä madame de Ventadourin puheille.
Minut vietiin hänen luokseen.
Tapasin hänet täydessä puvussa. Kuullessaan hälinän, jonka olimme saaneet aikaan, ja tietämättä, mitä se merkitsi, oli hän pukeutunut. Olin huomaavinani, että hän oli kalpea ja vapisi.