— Kuolleena vai haavoittuneena? kysyin häneltä.
— Haavoittuneena, vastasi kuoleva; mutta hän oli sellainen kuin minä tässä: paremminkin kuollut kuin haavoittunut.
— Hyvä Jumala! huudahdin minä; ja minne hänet vietiin?
— En tiedä; minä vaan kuulin hänen mainitsevan erään nimen.
— Minkä nimen?
— Madame de Ventadourin, ja vaunut kääntyivät syrjätielle.
— Hyvä, ymmärrän; hän käski saattaa itsensä madame de Ventadourin luo,
Prouillen luostariin; sitä se merkitsi. Kiitos, ystäväni.
Ja jättäen hänen viereensä jonkun kultarahan läksin ulos ja sanoin puutarhurille:
— Prouillen luostariin.
Prouillen luostari oli noin kolmen lieuen päässä paikasta, jossa silloin olimme. Puutarhurin hevonen oli kaatunut väsymyksestä maahan; minä olin jättänyt omani taistelukentän ruohikoille. Mahdotonta saada vaunuja tai edes rattaita. Ja sellaisten etsintä olisi muuten vain vienyt aikaa. Minä en tuntenut minkäänlaista väsymystä, me lähdettiin jalan.