— Ymmärrän, madame.
— Menkäämme.
— Minä voisin tarjota madamelle hevoseni, tohti upseeri arasti virkkaa.
— Kiitokset, herrani, vastasin hänelle; olen kysynyt teiltä kaikki, mitä halusin kuulla, ja te olette tehnyt minulle kaikki palvelukset, mitä voitte minulle tehdä.
Jaoin sitten kourallisen kultarahoja noille kolmelle sotilaalle.
Kaksi heistä läksi luotani, mutta kolmas tahtoi välttämättä opastaa minua puhutulle talolle.
Minä kävelin kiireesti sinne päin, missä talo oli. Mutta kuitenkaan en voinut vastustaa haluani tervehtiä vielä viimeisen kerran paikkaa, jonka teidän verenne oli pyhittänyt, ja minä käännyin, ja näin silloin kapteenin seisovan liikkumatta samalla paikalla, johon hän jäi lähtiessäni: hänen silmänsä olivat yhä suunnatut minuun, ja niin katseli hän loittonemistani aivan kuin hervottomaksi iskettynä.
Me saavuimme lähelle taloa. Pitkin matkaa olimme kohdanneet tiellämme ruumiita; mutta minä olin jo niin tottunut tähän näytelmään, että kuljin varmoin askelin, vaikka melkein tallasin miehiä verestyneessä ruohikossa, joka ulottui polviini saakka.
Me tulimme talon luo; se oli täynnä kumpaankin taistelevaan puolueeseen kuuluvia haavoittuneita, jotka makasivat maahan levitetyillä oljilla. Minä menin sisälle tuohon tuskain asuntoon; minä tiedustin nyt kuolevilta asiaani ääneen, niinkuin äsken olin katsein tiedustellut sitä kuolleilta; kiihkeästi kysellessäni nousi muuan kuoleva kyynäröisilleen.
— Kreivi de Moret? toisti hän. Minä näin häntä vietävän ohitse
Monsieurin vaunuissa.