— Te? sammalsin minä, vetäytyen askeleen hänestä.
— Madame, sanoi kapteeni, taistelu oli vilpitön. Minä en luullut olevan vastassani kuin tavallisen upseerin marsalkka-herttuan armeijasta. Todentotta, jos olisin tiennyt, että se, joka minua ampui, oli prinssi ja että se prinssi oli kuningas Henrik IV:nnen poika, olisin mieluummin uhrannut henkeni kuin uhannut sen häneltä riistää. Mutta minä kuulin vasta hänen kaatuessaan huutavan: "A moi, Bourbon!" [Bourbonien sotahuuto. Suom.] Silloin aavistin, että oli tapahtunut suuri onnettomuus.
— Voi, niin, huudahdin minä, suuri onnettomuus! Mutta entä sitten?
Onko hän kuollut?
— En tiedä, madame; silloin juuri alkoi yleinen muskettituli. Ratsumieheni peräytyivät saamaansa käskyä noudattaen. Minä peräydyin heidän kanssaan, ja näin, että kreivi kannettiin pois, verissään ja hatuttomin päin.
— Oi, hänen hattunsa, tässä se on!
Ja minä painoin hatun kiihkeästi huulilleni.
— Madame, sanoi kapteeni teeskentelemätöntä tuskaa ilmaisevalla äänellä, käskekää, mitä minun on tehtävä. Kun olen tuottanut niin kovan onnettomuuden, niin millä tavalla voin, en sano: sitä sovittaa, vaan olla teille hyödyksi etsiessänne? Sanokaa, ja teen kaikkeni auttaakseni teitä.
— Kiitän, herra, vastasin, koettaen hillitä itseäni; mutta te ette voi tehdä hyväkseni mitään muuta kuin neuvoa, minne päin kreivi vietiin.
— Fendeilleen päin, madame, vastasi kapteeni; mutta menkää varmuuden vuoksi sitä tietä myöten, jolle tulette, kun olette kulkenut satasen askelta täältä, ja joka poikkeaa oikealle puolelle; neljänneslieuen päässä tienhaarasta on talo, josta voitte tiedustella jälleen lisää.
— Hyvä, sanoin puutarhurille; te ymmärrätte, eikö niin?