Vähän aikaa sen jälkeen te kuulitte kirjeestä, jonka kuningas oli lähettänyt isällenne ja jossa hän käski isänne saapua Parisiin, kuulitte, että veljeni Gaston oli marssinut Ranskaan tuhannen kahdeksansadan ratsumiehen etunenässä, että hän oli polttanut Saint-Nicolas de Dijonin etukaupungin ja niiden hovioikeuden jäsenten talot, jotka olivat tuominneet Marillac'in.
Eräänä päivänä sain minä vuorostani kirjeen. Veljeni kirjoitti minulle
Albista vaatien minua pitämään sanani.
Sen sain juuri sinä päivänä, jolloin jätin teille jäähyväiset, elokuun 14 päivänä 1632: kohtalokas ajankohta, joka on painunut yhtä syvästi ja synkkänä minun mieleeni kuin teidänkin.
Oi, kaikki yksityiskohdat kertomuksessa tuosta lähdöstäni ovat aivan totta. Tuon yön kuvaus on aivan oikea.
Ainoastaan sen lisään, että minä näin teidät kauemmin kuin te saatoitte nähdä minua. Te seisoitte huoneenne parvekkeella, huoneesta takaanne lankeavassa valossa, kun taas minä painuin yhä synkemmän pimeyden varjoon.
Sitten tuli kuitenkin paikka, jossa tie kääntyi ja jossa lakkasin teitä näkemästä.
Sillä hetkellä minä pysäytin hevoseni ja kysyin itsekseni, eikö minun ollut parempi unohtaa kaikki annetut lupaukset, kaikki tehdyt sopimukset, uhrata kunnia rakkaudelle ja palata luoksenne.
Ikkunanne sulkeutui, valonne sammui, ja minä ajattelin, että tämä oli Jumalan ilmoitus, että minun oli jatkettava matkaa; työnsin kannukseni ratsun kupeisiin, kiedoin viittani pääni ympärille ja syöksyin yhä synkempään öiseen pimeyteen, huutaen itselleni, turruttaakseni tunteitani:
— Eteenpäin! eteenpäin!
Ylihuomenna saavuin Albiin veljeni luokse, joka jätti minut tuohon kaupunkiin, viidensadan puolalaisen johtajaksi, ja marssi itse Beziersiä valloittamaan.