— Mahdotonta! huudahti palvelija. — Kautta miehen sanan, upseeri, jos tahdotte nähdä asian omin silmin, ennätätte vielä. Menkää oikotietä, niin tulette kirkon luo samaan aikaan kuin hekin.
Sitä ei tarvittu minulle toistaa, sillä minulla oli kiire tulla omin silmin vakuutetuksi siitä kauhistavasta totuudesta; minä en voinut uskoa tuon miehen sanoja. Hänellä oli jokin syy noin julkeasti minulle valehdella; mutta varmasti hän valehteli.
Tunsin Valencen, koska olin asunut siellä kolme kuukautta; kuljin nopeasti sillan yli, tulin kaupunkiin, poikkesin kujille, joiden arvelin suorinta tietä vievän kirkon luo. Sitäpaitsi opasti minua kellojen ääni, jotka soittivat minkä kerkisivät.
Tuomiokirkon torilla oli tungokseen asti väkeä. Ja kuitenkaan en voinut tuosta kellojen soitosta, tuosta väen tungoksesta huolimatta uskoa tapausta todeksi; sanoin itselleni, että se oli joku toinen eikä te, joka nyt meni vihkialttarin ääreen; toistin itsekseni, että se mies oli joko erehtynyt tai puijannut minua.
Ja sittenkään en uskaltanut kysyä asiaa keneltäkään tungokseen sekautuessani.
Jos en olisi ollut puettu kardinaalin henkiväen univormuun, en varmaan olisi päässyt eturiviin, niin ankara oli tungos. Mutta univormuni edessä kaikki väistyivät syrjään.
Silloin… Oh! minä tarvitsen vielä nytkin kaiken mielenmalttini voidakseni kuvailla teille näitä hirvittäviä yksityiskohtia; eilen, kun en tiennyt, että juuri te minulle kirjoititte, en olisi voinut uudistaa tätä tuskaa, avaamatta kuolettavaa haavaa… Oh! te ette ole kärsinyt muuta kuin kuolemani tähden; mutta minä olen kärsinyt teidän petoksenne tähden.
Anteeksi, anteeksi, Isabelle, teidän petoksennehan ei ollut, nyt sen tiedän, muuta kuin näennäistä; mutta minulle, oi! minulle onnettomalle se oli ankarinta totta!
Näin teidän ilmestyvän, näin samallaisen pilven läpi, joka hämärsi silmäni silloin, kun suistuin tuon upseerin luodin haavoittamana hevoseni seljästä maahan. Se oli sama tunne, mutta vielä tuskallisempi; sillä isku, jonka ensi kerralla tunsin saaneeni kupeeseeni, se kävi nyt sydämeen.
Minä kohotin käteni silmilleni … selkä köyryssä, huohottaen, mutisin itsekseni hiljaa kummastelevain ihmisten keskellä: