— Jumalani, Jumalani, se ei ole totta!… Hyvä Jumala, silmäni, korvani, kaikki aistini pettävät!… Hän yksin ei petä minua; hän yksin ei voi minua pettää.
Ja sitten, kun te kuljitte kymmenen askeleen päässä ohitseni, seisoin minä mykin suin, toivoen yhä, että te ette menisi kirkkoon saakka, että te pysähtyisitte keskelle tietä, että te muistaisitte itsellenne tehtävän väkivaltaa, että te vetoaisitte kaikkiin naisiin vilpittömän rakkautenne puolesta; ja silloin, silloin minä syöksyisin esille, uskaltaisin henkeni alttiiksi sanoakseni:
— Niin on, minä rakastan häntä; niin, hän rakastaa minua; ja minä,
minä olen kreivi de Moret, joka olen kuollut koko maailmalle paitsi
Isabelle de Lautrec'ille, kihlatulleni tässä ja tulevassa maailmassa…
Päästäkää minut kihlattuni kanssa!
Ja minä olisin ryöstänyt teidät kaikkien nähden, vastoin kaikkien tahtoa, sillä minä tunsin, että sain jättiläisvoimat.
Oi Isabelle! Isabelle! te olitte vaiti, te ette pysähtynyt, te menitte sisälle kirkkoon. Pitkä huudahdus, alkanut kauan sitten sydämeni pohjasta, purkausi vihlovana huuliltani sillä hetkellä, jolloin te katositte porttiholviin, ja ennenkuin minulta kysyttiin, miksi huudahdin, olin työntänyt kaikki pois tieltäni, olin mennyt pois väkijoukosta, olin kadonnut.
Riensin takaisin joen rannalle, löysin äskeisen alukseni, heittäydyin pursimiesteni joukkoon ja huusin tunkien kädet hapsiini:
— Isabelle! Isabelle!
He antoivat minun hetken purkaa tuskaani. Sitten he kysyivät, minne oli lähdettävä.
Viittasin heille jokea alaspäin. He päästivät purren irti, ja Rhone läksi meitä viemään.
Mitä muuta enää teille kertoisin? Minä olen varmaankin ollut olemassa viimeiset neljä vuotta, koskapa tänään löydätte minut elävänä ja teitä rakastavana. Mutta elänyt minä en ole.