— Kyllä, vapaasti ja omasta tahdostani. Sanon jälleen, teidän ylhäisyytenne, minä olin hullu.
— Ja miten voitte Jumalan edessä puolustella moista horjuvaisuutta päätöksessänne?
Puolustustani, tuota, jonka Jumala, joka on pelastanut henkesi, hyvin tuntee, sitä en voinut hänelle sanoa, koska olisin siten tuhonnut sinut. Minä olin siis vaiti, ja huuliltani pääsi vain uusi valitus.
— Teillä ei siis puolustuksia ole, sanoi kardinaali-herttua.
Vääntelin käsiäni tuskasta.
— Hyvä, täytynee siis minun ne löytää, virkkoi hän, ehkä hiukan ylimielisesti.
— Oi, auttakaa minua, auttakaa, teidän ylhäisyytenne, niin siunaan teitä viimeiseen hengenvetooni saakka.
— Olkoon siis; minä en kuningas Ludvig XIII:nnen neuvonantajana tahdo, että niin kaunis ja uskollinen nimi kuin teidän suvullanne on, katoaa; teidän nimenne on niitä, jotka ovat Ranskalle todella kunniaksi, ja Ranskan tosi kunnia on minulle kallis.
Ja sitten kysyi hän, katsoen minuun tiukasti:
— Te rakastatte jotakuta?