Minä painoin pääni aivan maan tomuun.
— Niin, sitä se oli, jatkoi kardinaali-herttua, sen arvasin, te rakastatte jotakuta. Onko se mies, jota rakastatte, vapaa?
— On, teidän ylhäisyytenne.
— Hän tietää toimenpiteet, joihin olette ryhtynyt, ja odottaa teitä?
— Hän odottaa.
— Hyvä. Tuo mies liittäköön nimeensä, mikä se lieneekin, nimen "de Lautrec", niin että Ravennan ja Breseian voittajan nimi olisi katoamaton kuin hänen muistonsakin ja että te olisitte vapaa.
— Oi, teidän ylhäisyytenne, huudahdin minä ja suutelin hänen jalkojaan.
Hän nosti minut ylös, minä aivan huohotin onnesta. Hän antoi merkin isä
Josefille, joka nyt tuli luo.
— Saattakaa neiti Isabelle de Lautrec sinne, mistä hänet nouditte, sanoi kardinaali; ja tunnin päästä viette hänelle julistuskirjan, joka päästää hänet luostarivalasta.
— Teidän ylhäisyytenne, oi, millä tavalla voin teitä kiittää?