Niin, sinä olit oikeassa, rakastettuni; tunnen, että ellen olisi saanut luostarivalaani peruutetuksi, olisi onnemme pohjalla aina piillyt tunnontuska, tai paremminkin: ei olisi ollutkaan onnea, koska Jumala ei olisi tuota onnea pyhittänyt.
Kun sanoin sinulle: "Minä olen vapaa, me pakenemme yhdessä, me olemme onnelliset", tahdoin unohtaa; mutta sieluni pohjalla vaikeroitsi jokin ääni, joka vaiensi joskus rakkaudenkin äänen, niin vahva kuin se olikin.
Nyt olen kyllä onneton, koska en tiedä, miten sinut löytäisin, saisin tavata; mutta tuntoni on rauhallinen; ja kun sanon, kun toistan: "Minä rakastan sinua, sulhoni", en tunne sydämessäni enää tuota viiltävää tuskaa, jota tunsin ennen aina silloinkin, kun sanoin: "Ole rauhallinen, rakkaani, me olemme onnelliset."
Olen vaalinut kyyhkys-parkaamme kuin olisin hoitanut sairasta siskoa.
Se kärsii ankarasti ja tuon tuostakin sulkee se silmänsä kivusta.
Minä tiputan pisara pisaralta kylmää vettä sen siivelle, ja se tuntuu helpoittavan kipua. "Se hyväilee minua punaisella nokallaan ikäänkuin kiittääkseen minua."
Kyyhky-parka! se ei aavista, missä määrin itsekkäistä syistä sitä hoitelen.
Mutta sinä, sinä, mitähän mahdat sinä ajatella? Oi hyvä Jumala!
XXIII.
Heinäkuun 1 päivänä 1638.
Kaksi kuukautta kulunut, eikä uutisia kuulu. Ja silmiäni särkee tuijottaessani ilmanrannalle, jolta etsin lemmittyä kyyhkystämme turhaan.