Jokaisen mustan läikän avaruudessa nähdessäni sanon itselleni: "Se on Iris"; ja sitten huomaan hetken päästä erehdykseni, ja rintani, joka paisui toivosta, raukeaa huokaukseen.
Mitä siitä, odotan yhä, toivon yhä; koska sinä elät, koska sinä minua rakastat, miksi siis olisin toivoton enkä uskoisi onneen?
Mutta aika vaan kuluu. On kaksi kuukautta siitä, kun sinä läksit matkaan. Kun lasken, niin viikon tai puolentoista päästä sinun olisi pitänyt tulla takaisin.
Oi Jumalani! Jumalani! olisikohan tuo kivi-sydän mieheksi kieltänyt?
Sanotaan kuitenkin, että hänkin on rakastanut, tuokin mies!
Jumalani, taivaan Herra, älä hyljää meitä!
XXIV.
Heinäkuun 5 p:nä.
Oi! jos sinä tietäisit, sieluni rakastettu raukka, kaikki, mitä olen kirjoittanut sinulle kahden viikon kuluessa! Siinä on, näetkös, kokonainen maailma ajatuksia, toiveita, haluja, kaipuita ja muistoja!
Jos me kerran tapaamme toisemme, — oi, Jumala sallikoon sen, niinkuin rukoilen häneltä palavasti joka päivä ja varsinkin öisin! — jos me kerran tapaamme toisemme, silloin saat lukea kaikki ja silloin sinä varmaan, sen takaan sinulle, ymmärrät, miten suuresti sinua rakastin!