Jos emme tapaa toisiamme … voi! kaikki tuonen tuskat sisältyvät tuohon pelkooni … niin silloin minä lukenen noita kirjeitäni, lisäten niitä joka päivä eilistä toivottomammalla lehdellä, minä, joka kuolen viimeisen ääreen kirjoittaessani sanat: "Minä rakastan sinua!"
Oi minua, joka luulin tyhjentäneeni sinulle sydämeni koko ahdistuksen ja kaikki riemut; oi! minä tiedän, että tulevaisuudessa on yhäti ilon ja surun syvyyksiä, joihin en ole vielä saanut vilkaistakaan!
Huomenna! Miksi vapisee käteni niin ankarasti piirtäessäni sanan?
Siksi, että huomenna on päivä, joka ratkaisee elämäni; huomenna, silloin näen, voiko kyyhkynen lentää. Jo kolmena päivänä se on lähtenyt vasustaan, on oikonut siipiään, kokeillut huoneessani, lentänyt ovelta ikkunan luo. Voisi sanoa, että se ymmärtää, pieni poloinen, miten meille kahdelle on tärkeää, että se saa takaisin siipensä koko voiman.
Huomenna! huomenna! huomenna!
Minä kirjoitan hyvin lyhyen lapun, etten vaivaisi sitä turhalla painolla. Ainoastaan neljä sanaa, mutta sellaisia, että ne puhuvat kaiken.
Huomiseen siis, kallis rakastettuni! Menen viettämään yön rukouksessa.
En koetakaan nukkua, se olisi aivan turha yritys.
Mitä teet sinä nyt, sano, Jumalan nimessä? aavistatko edes, kuinka minä sinua rakastan ja miten minä kärsin?
Heinäkuun 6 p:nä.
Aamu sarastaa, rakkaani, ja kuten sanoin, en ole hetkeksikään ummistanut silmääni, vaan olen viettänyt yön rukouksessa.