Lähde, rakas kyyhky, lähde!
Heinäkuun 6 p:nä, kello viisi aamulla.
Me olemme kohtalon kiroomat!
Oi, hellästi rakastettu kreivini, mikä meille tulee? Eikö minulle jää enää muuta keinoa kuin kuolla epätoivoon ja kyyneliini!
Se ei voi enää lentää; sadan askeleen päässä sen siipi herposi; se tuli erään poppelin ulommaisten oksain kohdalle, joiden ylitse se aikoi lentää; se töytäsi vasten oksia ja putosi oksalta oksalle ja maahan.
Minä juoksin sen luo käsiäni ojentaen, särkyvin sydämin; juoksuni oli pelkkää äänekästä vaikerrusta, joka päättyi tuskan huutoon. Minä otin kyyhkysen maasta, ja se itse, kun se oli hetken levähtänyt, itse koetti se lentää toisen kerran; mutta uudestaan se putosi maahan!
Ja minä, minä vaivuin sen viereen, kieriskelin epätoivoissani maassa, tempoen ruohoa käsin ja hampain.
Jumalani! Jumalani! mikä on kohtaloni? Minä olin liian ylpeä, liian onnellinen, liian varma onnestani, minä pidin sitä jo kädessäni, sattuma avasi käteni ja aarteeni katosi siitä.
Oi taivaan Herra! etkö lähetä minulle neuvoa, mielen valaistusta, ajatusta!
Herra, Herra, auta minua! Herra, katso armossasi minun puoleeni! Herra,
Jumalani, minä tulen hulluksi!…