Hyvä Jumala! minä en ole erehdyksessä; hyvä Jumala! enkeli, jota rukoilin Sinulta, jota odotin, se on tullutkin, näkymättömänä, mutta kuitenkin! Jumalani! nuo vuorenharjat, joiden takaa aurinko nousee, tuo kaksoishuippu, jonka notkelmassa se nyt väikkyy, nuo lumivuoret, jotka ovat kuin taivaslakea kannattavat hopeapilarit, tuo suuri virta, joka juoksee etelästä pohjoiseen ja ottaa uomaansa toisia jokia, kuin hallitsija, joka kantaa alamaisiltaan veroa … nuo ovat ne vuorenkukkulat, nuo ovat ne vuoret, tuo on juuri se joki, jota hän minulle kuvaili kirjeessään ja jonka hän näkee ikkunastaan! Minun näköpiirini, se on hänenkin näköpiirinsä! Jumalani! etkö antanutkaan minun harhata muuta varten kuin vaan viedäksesi minua paremmin hänen luokseen? Etkö sulkenut silmiäni muuta kuin näyttääksesi minulle valon ne avatessani?
Jumala! Jumala! Sinun armosi on loppumaton!
Sinä olet suuri, Sinä olet pyhä, Sinä olet hyvä, eikä minun sovi
Sinulle puhua kuin polvillani.
Polvillesi laskeudu, sinä uskoton sielu, joka epäilit Herran laupeutta; polvillesi! maahan! maahan!
Kello yhdeksän aamulla.
Minä kiitin Jumalaa, nyt lähden. Oi, usko toi minulle myöskin voiman.
Minä en ollut heikko muuta kuin siksi, että olin epätoivoissani.
Viimeinen katse maisemaan, viimeinen silmäys.
Oi, kuinka sinun taulusi oli oikea, rakastettuni! Taiteilija, hyvin nähty! runoilija, hyvin kuvattu!
Tuolla ovat Pyreneitten huiput, jotka muuttuvat himmeän valkeista kirkkainta hopeaa säihkyviksi; tuolla niiden tummat kyljet, jotka kirkastuvat verkalleen, muuttuen mustista violetin värisiksi, violetista kirkkaan-sinisiksi, aivan kuin valotulva lainehtisi alas huippujen korkeudesta; kas noin leviää päivä tasangolle; kas tuolla kiiltävät purot kuin hopeiset rihmat; kas tuolla joki, joka kierii ja mutkittelee kuin moiree-silkkinen nauha; nyt pikkulinnut laulavat laakeripensastoissa, granaattipuu-aitauksissa, myrttivehmastoissa; tuolla, kas tuolla kotka, ilmojen kuningas, leijaa korkeudessa.
Oi, rakkaani, katsellessamme olemme siis jo yhtyneet ja minä näen samaa, mitä sinäkin. Mutta mistä sinä sitä näet? Kuule, odotapas, se kirjeesi on tuossa. Oi, ne sinun kirjeesi, niitä en jätä hetkeksikään; kun kuolen, lepäävät ne povellani, ja niiden tehtävä, jotka laskevat minut hautaan, on sulkea ne sinne minun kerallani, tai he ovat pyhän-herjaajia. Mistä sinä tuon näet?