Oi ajatusta, että jos olisin saapunut kahta tuntia aikaisemmin, olisin sinut ehkä tavannut!
Sanon ehkä, sillä jos olisin varma, että se olit sinä, niin lähtisin matkaan heti, niin menehtynyt kuin olenkin; minä ottaisin oppaan, minä antaisin kantaa itseäni. Mutta jos olen erehtynyt, jos se et ollutkaan sinä?
Oi, kyyhkysen vaisto on varmempi kuin mikään muu; se ei ole mennyt kertaakaan harhaan. Voimani vaan ovat pettäneet, eikä se erehtynyt.
Mitä teet nyt tällä hetkellä, missä lienetkin, rakkaani? Ellet ajattele
Jumalaa, ajattelet minua, sitä toivon.
Minä, silloin kuin minä ajattelen sinua, ajattelen myös Jumalaa. Kun ajattelen Jumalaa, ajattelen sinua.
Kello on yksitoista illalla; näkemiin huomiseen! Ääretön toivo, joka on liian voimakas ollakseen kotoisin muualta kuin taivaasta, sanoo minulle, että huomenna minä sinut tapaan.
XXV.
Heinäkuun 31 päivänä, kello yksitoista illalla.
En tiedä, näenkö sinua koskaan enää, sydämeni rakastettu; mutta kiiruhda, kiiruhda, kello lyö kaksitoista yöllä, ja kun se on sen lyönyt, loppuu elämäni viimeinen päivä, jota se maailmalle ilmoittaa.
Huomenna on luostarivalani määräpäivä; olen odottanut hartaasti näiden kolmen kuukauden ajan, mutta en voi pettää Jumalalle antamaani lupausta. Jumala puhuu minulle, koska sinä olet vaiti; Jumala vaatii minua, koska sinä minut hylkäät.