Tule, kyyhky! Niin, huomenna, ehkä jo tänä iltana, näemme hänet, eikö niin?
Heinäkuun 31 päivänä.
Yö keskeytti etsintämme, sydämeni rakastettu; mutta minä toivon, minä toivon!
Kyselin tietoja jokaiselta, ja minulle näytettiin kaukana vuorenrinteellä olevaa kamaldolais-luostaria ja lähellä luostaria olevaa pientä taloa, joka on hyvin sen näköinen, jota olet minulle kuvaillut. Minä näin sen illan sinervistä uduista vaaleasti hohtavana; ehkä se oli sinun, ehkäpä sinä puoleltasi katselit kohti ilmanrantaa, aavistamatta, että siellä kaukaisuudessa ponnisteli, sinun häntä näkemättä, tämä olento-raukka, joka ei enää elä muuta kuin sinun vuoksesi, joka kuolee sinua ilman.
Minä kyselin tietoja, kuten sanoin, ja minulle vastattiin, että siinä talossa asuu erakko, viisas ihminen, Jumalan mies, vielä nuori, sangen kaunis.
Se mies, se olet sinä, armaani; eikö niin, sehän olet sinä? Jos se olet sinä, niin kävit sinä tänään samassa Camonsin kylässä, jossa nyt olen.
Sinä kävit katsomassa muuatta köyhää työmiestä, kirvesmiestä, joka katkaisi jalkansa pudotessaan eräältä katolta. Sinä sidoit hänen jalkansa kääreihin, sinä hoitelit häntä. Ja sitten lähtiessäsi, kun koko perhe oli polvillaan edessäsi, olit sanonut:
— Nyt olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta.
Oi, se olit sinä, minä tunsin sinut noista surullisista sanoista. Sinä odotat minua; sinä et tiedä, mikä minulle on tullut, ja sinä kärsit.
Sinä kärsit, sillä sinä epäilet. Niin, mies epäilee aina; minä en ole epäillyt koskaan, minä luulin, että sinä olit kuollut.