Herra siirsi silmänsä hevosesta ratsumieheen verkalleen, ikäänkuin tarviten jonkun ajan tajutaksensa, että nuo noin oudot soimaukset olivat hänelle tarkoitetut; sitten kuin hänellä ei enää voinut olla siitä mitään epäilystä, rypistyivät hänen kulmansa hieman, ja melkoisen pitkän vaitiolon perästä vastasi hän d'Artagnanille selittämättömän ivallisella ja ynseällä äänenpainolla:
— En minä teille puhu, herra hyvä.
— Vaan minä puhun teille, minä, tiuskasi nuori mies harmistuneena tuosta ynseyden ja hyvän käytöstavan, säädyllisyyden ja halveksimisen sekoituksesta.
Tuntematon silmäili häntä vielä hetkisen, hymyili ja, vetäytyen pois ikkunasta, läksi verkalleen ulos ravintolahuoneesta, tuli kahden askeleen päähän d'Artagnanista ja asettui hevosen eteen. Hänen levollisuutensa ja pilkallinen katsantonsa olivat yhä lisänneet äsköisten naurajain iloisuutta, jotka olivat jääneet ikkunan edustalle.
D'Artagnan, nähden hänen lähestyvän, veti miekkaansa jalan verran tupesta ulos.
— Tämä hevonen on varmaankin, tai paremmin, on nuoruudessaan ollut voikukka, virkkoi tuntematon, jatkaen äsken alkamiansa havainnoita ja puhuen ikkunan luona oleville kuulijoillensa, näyttämättä rahtustakaan huomaavan d'Artagnan'in suuttumusta, d'Artagnan'in, joka sillä välin oli vetäytynyt hänen ja heidän välillensä. Tuo on hyvin tunnettu väri kasvitieteessä, vaan näihin asti varsin harvinainen hevoisissa.
— Semmoinen nauraa hevoselle, joka ei uskalla nauraa hevosen haltijalle, huudahti Tréville'n-alku vimmastuneena.
— En minä usein naura, herra hyvä, vastasi tuntematon, niinkuin itse voitte kasvoistani havaita, vaan minä pyydän saada säilyttää oikeuteni nauraa milloin minua haluttaa.
— Ja minä, ärjäsi d'Artagnan, minä en tahdo naurettavan silloin kuin minua ei haluta.
— Todellakin? jatkoi tuntematon levollisempana kuin koskaan, kas sitä! se on aivan paikallaan; ja, kääntyen kantapäällään, hän valmistautui menemään takaisin ravintolaan isosta portista, jonka vieressä d'Artagnan tullessaan oli havainnut satuloidun hevosen.