Mutta d'Artagnan ei ollut niitä miehiä, jotka päästävät käsistänsä semmoisen, jolla on ollut rohkeutta häntä loukata. Hän vetäisi miekkansa kokonaan tupesta ulos ja asettui taistelu-asentoon, huutaen:
— Kääntykäähän, kääntykäähän toki, herra pilkantekijä, etten minä iske teihin takaapäin.
— Iskekkö minuako, vai minua! sanoi toinen kiepahtaen kantapäällänsä ja silmäten nuorta miestä yhtä hämmästyneenä kuin ylenkatseellisena. Kappas vaan, kappas tosiaan, veikkonen, olettehan hullu! Sitte puoli-ääneen, ja ikäänkuin itselleen pakisten lisäsi hän: — harmillista, mikä löytäinen H. Majesteetillensa, joka hakee uljaita miehiä kaikista maan ääristä muskettisotureiksensa!
Tuskin oli hän päättänyt, kuin d'Artagnan ojensi häneen päin niin tuikean miekanpiston että ellei hän olisi tehnyt nopeata hyppäystä taaksepäin, on hyvin luultavaa, että hän olisi viimeistä kertaa pilkkapuheita laskenut. Tuntematon näki silloin, että leikki oli kaukana, hän vetäisi miekkansa, tervehti vastustajaansa ja asettui taistelujalalle. Mutta samassa tuokiossa nuo kaksi kuulijaa, ravintolanisäntä mukana, ryntäsivät d'Artagnan'in päälle ja alkoivat pieksää häntä seipäillä, lapioilla ja hiilihangoilla. Se teki niin nopean ja täydellisen käänteen taistelussa, että sillä aikaa kuin d'Artagnan kääntyi iskusateesen päin, hänen vastamiehensä pisti miekkansa tuppeen ja muuttui taistelijasta taistelun katselijaksi, jonka tehtävän hän suoritti tavallisella kylmäkiskoisuudellansa, kuitenkin mutisten aikavälistä:
— Hiisi vieköön nuo gaskonjalaiset! Nostakaa hänet keltaisen hevosensa selkään ja antakaa mennä matkoihinsa.
— Enpä lähdekkään, ennenkuin olen sinut tappanut, jänishousu! ärjyi d'Artagnan, vastustaen parhaimman mukaan ja peräytymättä askeltakaan noiden kolmen vihollisensa edestä, jotka häntä löylyttivät.
— Yhä vaan gaskonjalaista, murisi herra. Kunniani nimessä, nuo gaskonjalaiset ovat parantumattomia! Jatkakaa vaan tanssia, koska hän sitä niin välttämättömästi tahtoo. Kylläpähän sanoo, koska se riittää.
Mutta tuntematon ei vielä tiennyt, minkä itsepäisen jurrikan kanssa hänellä oli tekemistä; d'Artagnan ei ollut niitä miehiä, jotka koskaan armoille antautuisivat. Ottelu kesti siis vielä muutamia sekuntia; viimein d'Artagnan uupuneena pudotti miekkansa, jonka eräs seipäänisku katkaisi kahdeksi kappaleeksi. Toinen isku, joka sattui häntä otsaan, kaatoi hänet melkein samassa tuokiossa aivan verisenä ja puolipyörryksissä.
Juuri tässä hetkessä se oli, kuin kaikilta puolilta väkeä kiiruhti taistelupaikalle. Ravintolanisäntä, peljäten joutuvansa pahaan huutoon, kantoi kahden palvelijapoikansa avulla haavoitetun keittiöön, jossa hänelle annettiin vähän hoitoa.
Mitä herrasmieheen tulee, hän oli palannut entiselle paikalleen ikkunaan ja katseli jonkunmoisella levottomuudella tuota väkijoukkoa, jonka viipyminen näytti häntä suuresti haittaavan.