— Se on kumminkin ainoa, mitä voimme teille antaa.
— Ah! Jumalani, Jumalani, vaikerteli kauppias-raukka, nyt minä olen hukassa!
Hän seurasi koneenomaisesti ja vastustamatta vartijoita, jotka olivat tulleet häntä noutamaan.
Hän kulki saman käytävän, jonka hän jo tullessaan oli kulkenut, kävi halki ensimäisen pihan, sitten toisen päärakennuksen lävitse; vihdoin ulommaisen pihan portilla näki hän vaunut, joita ympäröi neljä ratsastajaa. Hänen käskettiin nousemaan vaunuihin, poliisi istui hänen viereensä, vaunun ovi suljettiin ja molemmat olivat nyt vierivässä vankihuoneessa.
Vaunut lähtivät liikkeelle, hiljaa kuin ruumisvaunut. Munalukolla varustetun ristikko-ikkunan lävitse näki vanki huoneita ja katuja, siinä kaikki; mutta aito pariisilainen kun oli, tunsi Bonacieux joka kadun viitoistaan, kylteistään ja lyhdyistään. Kun saavuttiin Saint-Paul'in torille, jossa Bastiljin vankeja mestattiin, rupesi hän pyörtymään ja teki kahteen kertaan ristinmerkin. Hän luuli vaunujen seisahtuvan sinne. Mutta vaunut kulkivat eteenpäin.
Myöhempänä kauhistui hän toistamiseen, kun ajettiin Saint-Jean'in hautausmaan ohitse, johon valtiorikollisia haudattiin. Yksi ainoa seikka rauhoitti häntä vähän, se nimittäin, että ennenkuin heitä haudattiin, leikattiin heiltä tavallisesti kaula poikki, vaan hänen päänsä oli vielä paikoillaan. Mutta kun hän havaitsi vaunujen kääntyvän Grève'n tielle, ja huomasi raatihuoneen huippukatot, sekä näki vaunujen hutkahtavan porttiholviin, uskoi hän olevansa mennyt mies, tahtoi tunnustaa syntinsä poliisille ja, kun hän kieltäytyi, rupesi voivottelemaan niin surkeasti, että poliisi ilmoitti, että ell'ei hän lakkaisi särkemästä hänen korviaan, hän panisi kapulan hänen suuhunsa.
Tämä uhkaus rauhoitti vähän Bonacieux'iä; jos hänet mestattaisiin Grève'n kentällä, ei maksaisi vaivaa kapuloida häntä enää, kun jo oltiin melkein perillä. Todella kulkivatkin vaunut halki kentän seisahtumatta. Nyt ei ollut enää muuta pelättävää kuin Croix-du-Trahoir: vaunut kääntyivätkin juuri sinne päin.
Tällä kertaa ei ollut enää epäilemistä, Croix-du-Trahoir'illa mestattiin halvempisäätyisiä pahantekijöitä. Bonacieux oli hyvittänyt mieltänsä sillä, että hän olisi Saint-Paul'in tai Grève-kentän arvoinen mies: ja nyt vietiin hänet Croix-du-Trahoir'ille päiviään päättämään! Hän ei vielä voinut eroittaa tuota onnetonta ristiä, vaan hän tunsi sen lähestyvän häntä. Kun hän oli siitä enää parinkymmenen askeleen päässä, kuuli hän melua ja hölinää, ja vaunut pysähtyivät. Tässä oli enemmän kuin mitä Bonacieux-raukka jaksoi kestää, hän kun jo ilmankin oli vallan menehdyksissä kaikista monista kärsimyksistään; hän päästi heikon ynähdyksen, jota olisi voinut luulla kuolevan viime huokaukseksi ja meni tainnuksiin.