Tämä väkijoukko ei ollut kokoutunut kenenkään hirttämistä odottamaan, vaan jo valmiiksi hirtettyä katselemaan.
Vaunut, hetkisen seisahdettuaan, lähtivät taas liikkeelle, kulkivat läpi joukon, jatkoivat matkaansa Saint-Honoré'n kadulle, kääntyivät Bons-Enfants'in kadulle ja seisahtuivat erään matalan portin eteen.
Portti avautui, kaksi vahtimiestä tarttui käsivarsillaan Bonacieux'iin, jota muuan poliisi kannatti; hänet sysättiin erääsen käytävään, annettiin nousta portaita ylös ja jätettiin esihuoneesen.
Kaikki nuo liikkeet oli toimitettu koneentapaisesti.
Hän oli kulkenut kuin unissaan; hän oli katsellut esineitä kuin sumun lävitse; hänen korvansa olivat kuulleet ääniä, niitä kumminkaan tajuamatta; hänet olisi voitu siinä hetkessä vaikka mestata, ilman että hän yhdellä voikahduksellakaan olisi pyytänyt armoa.
Hän jäi siis istumaan penkille, selkä seinää vasten ja kädet riipuksissa, samalle paikalle, mihin vahtimiehet olivat hänet laskeneet.
Mutta kun hän katsellessaan ympärilleen ei havainnut mitään uhkaavaa esinettä, eikä mikään osoittanut hänen olevan todella vaarassa, kun penkki oli mukavaksi pehmustettu, kun seinät olivat kauniilla karduanilla päällystetyt, kun suuret punaiset damasti-uutimet kullatuine kannattimineen riippuivat ikkunan edessä, hän vähitellen huomasi pelkonsa olevan liioiteltua ja alkoi liikuttaa päätänsä oikealta vasemmalle ja alhaalta ylös.
Näiden liikkeiden ohella, joita ei kukaan estänyt, rohkeni hänen mielensä hieman, ja hän uskalsi vetää likemmäksi ensin toista jalkaansa, sitte toista; vihdoin, auttaen molemmilla käsivarsillaan, nousi hän penkiltä ja seisoi jaloillaan.
Samassa tuokiossa raotti eräs sävyisän näköinen upseeri oviverhoa, jatkaen puhettansa erään viereisessä huoneessa olevan henkilön kanssa, ja kääntyi vankiin seuraavin sanoin:
— Teidänkö nimenne on Bonacieux?