— Niin herra upseeri, sopersi kauppias, enemmän kuolleena kuin elävänä, nöyrin palvelijanne.
— Käykää sisään, lausui upseeri.
Ja hän siirtyi sivulle, jättääksensä kauppiaalle tilaa. Tämä totteli äänetönnä ja astui huoneesen, jossa häntä näyttiin odotetun.
Huone oli iso kabinetti, seinät koristetut hyökkäys-ja puolustus-aseilla, suljettu ja ummehtunut, ja siellä paloi jo valkea uunissa, vaikka vasta oltiin tuskin syyskuun lopussa. Neliskulmainen pöytä, täynnä kirjoja ja papereita, joiden päälle oli levitetty suunnattoman suuri La Rochelle'n kaupungin kartta, sijaitsi keskellä huonetta.
Uunin edessä seisoi keskikokoinen mies, ylpeän ja kopean näköinen, silmät läpitunkevat, otsa laaja, muoto laiha, jota yhä pitensi piikkiparta ja sen yläpuolella viiksipari. Vaikka mies oli tuskin kuuden tai seitsemänneljättä vuotias, olivat hänen sekä hiuksensa että piikkipartansa ja viiksensä jo harmahtavat. Tuo mies, vaikka miekattakin, oli kerrassaan sotilaan näköinen ja hänen puhvelinahkaiset, vielä pölynpeittämät saappaansa osoittivat, että hän sinä päivänä oli ratsastanut.
Tämä mies oli Armand-Jean Duplessis, kardinaali Richelieu, ei laisinkaan sennäköinen, kuin sitä meille kuvitellaan, rapistunut kuin vanhus, kärsivä kuin marttyyri, ruumiiltaan murtunut, ääni riutunut, suureen nojatuoliin vajonnut, kuni ennenaikaiseen hautaan, eläen vaan neronsa voimalla ja kannattaen taistelua Eurooppaa vastaan ainoastaan loppumattomalla ajatuksensa liikunnalla; ei, vaan sellainen, kuin hän todella oli siihen aikaan, se on, taitava ja hienotapainen hovimies, tosin ruumiiltaan heikko, vaan sen siveellisen voiman kannattama, joka hänestä on tehnyt yhden erinomaisimpia miehiä mitä koskaan on ollut olemassa; vihdoin, parhaillaan valmistaumassa, sittenkuin hän oli vahvistanut Nevers'in herttuan vallan Mantuan herttuakuntaan, anastanut Nimes'in, Castres'in ja Uzès'in, karkoittamaan Englantilaiset Ré'n saarelta ja piirittämään La Rochelle'a.
Ensi katsannossa ei mikään siis osoittanut kardinaalia ja niiden, jotka eivät häntä ulkonäöltä tunteneet, olisi ollut mahdotonta arvata, kenen edessä he seisoivat.
Kauppias-parka jäi oven pieleen seisomaan, ja vastakertomamme henkilön silmät tähtäsivät häntä terävästi, ikäänkuin olisivat tahtoneet tunkeutua hänen menneisyytensä pohjaan saakka.
— Tuoko Bonacieux? kysyi hän hetkisen vaiettuansa.
— Niin, armollinen herra, vastasi upseeri.