— Te se juuri, armollisin herra, olette vetäneet päällenne hänen vihansa; ja toden totta, jos hän täydellä todella olisi nyreissänsä Teidän Majesteetillenne, ymmärtäisin sen aivan hyvin: Teidän Majesteettinne on ankarasti häntä loukannut!...
— Juuri sillä tavoin olen aina kohteleva omia ja teidän vihollisianne, herttua, olkoot he kuinka ylhäisiä tahansa ja uhatkoon minua mikä vaara hyvänsä siitä, että ankarasti menettelen heitä kohtaan.
— Kuningatar on minun viholliseni, mutta ei teidän, armollisin herra; päinvastoin on hän uskollinen, alamainen ja moitteeton puoliso; suvaitkaa minun siis, armollisin herra, puhua hyvää hänen puolestansa Teidän Majesteetillenne.
— Nöyrtyköön hän ja lähestyköön minua ensin.
— Päinvastoin, armollisin herra, näyttäkää esimerkkiä; te olette ensiksi tehneet väärin, koska olette kuningatarta epäilleet.
— Minäkö lähestyisin ensiksi! sanoi kuningas; en koskaan!
— Armollisin herra, minä rukoilen teitä.
— Muutoin, kuinka voisinkaan ensiksi lähestyä?
— Tekemällä jotakin, jonka luulisitte olevan hänelle mieleen.
— Mitä?