— Se on totta, se on totta, lapseni, sanoi kuningatar, sinä olet oikeassa.
— Antakaa minulle siis se kirje, rouva, aika kiiruhtaa.
Kuningatar riensi pienen pöydän ääreen, jossa oli mustetta, paperia ja kyniä: hän kirjoitti kaksi riviä, sulki kirjeen kuoreensa ja jätti sen rouva Bonacieux'ille.
— Mutta, sanoi kuningatar, nyt unhotamme erään varsin tärkeän asian.
— Minkä?
— Rahat.
Rouva Bonacieux punastui.
— Niin, se on totta, sanoi hän, ja minun täytyy tunnustaa Teidän Majesteetillenne, että minun mieheni...
— Että miehelläsi ei ole, tahdot sanoa.
— Kyllä hänellä on, mutta hän on kovin saita, se on hänen vikansa. Mutta elköön Teidän Majesteettinne huolehtiko, kyllä keino keksitään...