— Laita on semmoinen, että minulla ei ole enää, sanoi kuningatar; — ne, jotka lukevat rouva de Motteville'n Muistelmia eivät kummastele tuota vastausta; — mutta maltahan.
Itävallan Anna riensi jalokivirasiallensa.
— Kas tässä, sanoi hän, tässä on sangen kallisarvoinen sormus, niinkuin vakuutetaan; se on veljeltäni Espanjan kuninkaalta, se on minun ja minä saan sen kanssa menetellä mieleni mukaan. Ota tämä sormus ja muuta se rahaksi; sillä matkustakoon miehesi.
— Tunnin sisään on käsky täytetty.
— Tässä näet osoitteen, lisäsi kuningatar, puhuen niin hiljaa, että töintuskin saattoi kuulla mitä hän sanoi: Mylord herttua Buckingham'ille Lontoosen.
— Kirje joutuu hänen omaan käteensä.
— Jalomielinen lapsi! huudahti Itävallan Anna.
Rouva Bonacieux suuteli kuningattaren käsiä, kätki paperin poveensa ja katosi kuin linnun siivillä.
Kymmenen minuuttia myöhemmin oli hän kotonansa; niinkuin hän oli kuningattarelle sanonut, hän ei ollut tavannut miestänsä hänen irtipääsemisensä jälkeen; hän ei tiennyt mikä muutos hänen miehessänsä oli tapahtunut kardinaalin suhteen, muutos, joka oli yhä vakaantunut niistä parista kolmesta käynnistä, joita hänen luoksensa oli tehnyt kreivi Rochefort; tuo mies oli nyt tullut Bonacieux'in parhaimmaksi ystäväksi ja saanut hänen uskomaan vähällä vaivalla, ett'ei mikään rikoksellinen tunne ollut syynä hänen vaimonsa ryöstöön, vaan yksinomaan valtiollinen varovaisuus.
Hän tapasi Bonacieux'in yksinään: miesparalla oli ollut suuret puuhat saada taas järjestykseen kotinsa, jossa hän oli löytänyt huonekalut melkein ruhjottuina, laatikot milt'ei tyhjinä, koska oikeus ei ole yksi noista kolmesta asiasta, jotka kuningas Salomo mainitsee niiksi, jotka eivät jätä mitään jälkeä käynnistänsä. Mitä palvelustyttöön tulee, hän oli pötkinyt pakoon silloinkuin isäntä otettiin kiini. Tuo tyttöparka oli säikähtynyt siihen määrään että hän oli yhtä puhkua kulkenut Pariisista aina Bourgogne'en saakka, joka oli hänen kotiseutunsa.