Bonacieux suuteli vaimonsa kättä ja poistui joutuisasti.
— Kas niin, sanoi rouva Bonacieux, kun hänen miehensä oli päässyt portista kadulle ja hän nyt oli yksinään, sitä vielä puuttui että hänen piti oleman kardinaalilainen. Ja minä pahainen, joka menin vastuusen kuningattarelle ja lupasin hallitsijattarelleni... Ah! Jumalani! hän rupeaa nyt luulemaan, että minä olen samoja kataloita ihmisiä, joista koko palatsi kuhisee ja joita on asetettu häntä vakoomaan! Ah sinua, Bonacieux! en ole koskaan sinua rakastanut; vaan nyt on vielä pahemmasti: minä vihaan sinua! ja sen minä sanon, että kyllä sen vielä saat maksaa!
Juuri samassa hetkessä kun hän nuo sanat lausui, koputus laipioon sai hänen nostamaan päänsä ja ääni, joka tunkeutui hänen luoksensa kattolaudoituksen lävitse, huusi hänelle:
— Rakas rouva Bonacieux, avatkaa minulle käytävän pikku ovi, niin laskeudun alas teidän luoksenne.
XVIII.
Rakastaja ja puoliso.
— Ah, rouva, sanoi d'Artagnan, tullen sisään ovesta, jonka nuori vaimo oli avannut, sallikaa minun sanoa teille, teillä on kurjamainen puoliso.
— Te olette siis kuulleet keskustelumme? kysyi vilkkaasti rouva Bonacieux silmäten d'Artagnan'ia levottomasti.
— Kaikki tyynni.
— Mutta, Jumalani, millä tavoin?