— Olkaa huoleti, sanoi Bonacieux; vaimoni jumaloitsee minua, vielä on aikaa.
— Lurjus! kuiskasi rouva Bonacieux.
— Hiljaa! sanoi d'Artagnan puristaen kovemmin hänen kättänsä.
— Kuinkas vielä on aikaa? kysyi vaippamies.
— Minä palaan Louvreen, pyydän vaimoni puheilleni ja sanon hänelle että olen miettinyt asiaa ja taivun hänen tuumaansa; silloin saan kirjeen ja juoksen kardinaalin luokse.
— Hyvä! mutta menkää joutuun; minä palaan kohta tiedustamaan, kuinka toimenne on käynyt.
Tuntematon meni.
— Konna! sanoi rouva Bonacieux, antaen miehellensä vielä tuonkin lisänimen.
— Hiljaa! sanoi d'Artagnan toistamiseen, puristaen hänen kättänsä vielä entistäkin kovemmin.
Kauhea kirkuminen keskeytti silloin d'Artagnan'in ja rouva Bonacieux'in mietteet. Tuo kirkuja oli herra Bonacieux, joka oli huomannut rahapussinsa kadonneen ja huusi varkaita.