— Tiedätkö kuinka Athokselle mahtoi käydä? kysyi d'Artagnan Planchet'ilta mennessä.
— Ah! herrani, sanoi Planchet, minä näin hänen iskevän kaksi kumoon ja minusta näytti lasioven lävitse ikäänkuin hän olisi ruvennut miekkasille toisten kahden kanssa.
— Uljas Athos! mutisi d'Artagnan. Ja kun täytyi hänet jättää! Mutta kukas tiesi, eikö sama ole tarjona meillä parin askeleen päässä tästä. Eteenpäin, Planchet, eteenpäin, sinä olet urhoollinen poika.
— Johan sen teille sanoin, herra, vastasi Planchet, että pikardilaisia tulee vasta vähitellen tuntemaan; muutoin, minä olen nyt kotipaikoillani ja se minua innostaa.
Ja kannustaen hevosiansa niinpaljon kuin suinkin jaksoivat, tulivat he Saint-Omer'iin yhtä puhkua. Saint-Omerissa puhalluttivat he hevosiansa ohjakset kädessä, ikävien kohtausten pelossa, ja haukkasivat kadulla seisten palasen ruokaa, jonka jälkeen he lähtivät.
Sata askelta Calais'in kaupungin portista d'Artagnan'in hevonen sortui, eikä hän saanut sitä millään keinoin enää nousemaan jaloilleen, veri purskui sen sieramista ja silmistä; Planchet'in hevonen kyllä oli vielä jälellä, mutta se oli pysähtynyt, eikä hän saanut sitä millään keinoin liikkeelle.
Onneksi, niinkuin jo sanoimme, olivat he vaan sadan askelen päässä kaupungin portista; he jättivät hevosensa maantielle ja riensivät portille. Planchet osoitti isännällensä erästä herraa, joka kulki palvelijansa kanssa ja oli vaan jonkun viisikymmentä askelta heidän edellänsä.
He lähestyivät nopeasti tuota herraa, jolla näytti olevan kova kiire. Hänen saappansa olivat aivan pölyn peitossa ja hän tiedusteli, eikö heti paikalla voisi päästä Englantiin.
— Ei mikään ole sen helpompaa, vastasi purrenkuljettaja, valmiina matkaan; mutta tänä aamuna on tullut käsky, ett'ei saa ketään laskea menemään ylitse ilman herra kardinaalin lupakirjaa.
— Minulla on se lupakirja, sanoi herra vetäen taskustaan paperin, tässä se on.