— Taivasten tekijä! mitä minä lu'in! Patrice, jää tähän, tai paremmin, mene hakemaan käsiin kuningas, mistä hänen vaan löydät, ja sano Hänen Majesteetillensa, että minä pyydän nöyrimmästi häneltä anteeksi, vaan eräs mitä tärkein asia vaatii minua Lontoosen. Tulkaa, herra, tulkaa.
Ja molemmat ratsastivat huimassa nelisessä pääkaupunkiin.
XXI.
Kreivinna de Winter.
Pitkin matkaa antoi herttua d'Artagnan'in kertoa, tosin ei kaikkea mitä oli tapahtunut, vaan kaikki mitä hän tiesi. Verratessaan omiin muistoihinsa mitä oli nuoren miehen suusta kuullut, hän sai jokseenkin tarkan kuvan kuningattaren vaaranalaisesta tilasta, jonka suunnilleen ilmaisi sitäpaitsi kuningattaren kirjekkin, niin lyhyt ja vaillinainen kuin olikin. Mutta se häntä erittäinkin kummastutti, että kardinaali, vaikka hän piti tärkeänä, ett'ei tuo nuori mies pääsisi astumaan jalkaansa Englannin maalle, ei kumminkaan ollut saanut häntä matkalla otetuksi kiini. Vasta silloinkuin herttua lausui tuon kummastuksensa, kertoi d'Artagnan hänelle, mitä varovaisuuksia hän oli noudattanut ja kuinka hän kolmen ystävänsä alttiuden avulla, jotka hän matkan varrella oli toisen toisensa perään jättänyt verisenä jälellensä, oli päässyt kulkemaan koko matkan saamatta muuta vammaa kuin tuon miekanpiston, joka oli lävistänyt kuningattaren kirjeen, ja jonka hän niin hirveällä rahalla oli maksanut herra de Wardes'ille. Kuunnellessaan tuota kertomusta, joka oli mitä koristelemattominta, herttua vähäväliä katseli nuorta miestä hämmästyneen näköisenä, aivan kuin hän ei olisi voinut käsittää, että niin paljo varovaisuutta, rohkeutta ja alttiutta soveltui tuohon muotoon, joka ei osoittanut vielä kahtakaan kymmentä vuotta.
Hevoset kiitivät tuulen nopeudella ja muutamissa minuuteissa saapuivat he Lontoon porteille. D'Artagnan oli luullut että herttua kaupunkiin tultua hiljentäisi hevosensa kulkua, mutta niin ei käynyt: hän jatkoi matkaansa täydessä nelisessä eikä ollenkaan välittänyt, kaatoiko hän niitä, jotka sattuivat hänen tiellensä. Ja todella City'n lävitse kulkiessa pari kolme sellaista kohtausta tapahtuikin: mutta Buckingham ei kääntänyt päätänsäkään katsoaksensa kuinka niille kävi, jotka hän oli kumoon ajanut. D'Artagnan seurasi hänen perässänsä keskellä huutoja, jotka olivat sangen paljo kirouksien kaltaisia.
Tultuansa hotellin pihalle, Buckingham hyppäsi alas hevosen selästä ja huolimatta siitä sen enempää, heitti ohjakset kaulalle ja harppasi ylös portaita. D'Artagnan teki samoin, säälien kuitenkin vähän enemmän noita jaloja eläimiä, joiden arvon hän oli saanut jo havaita; mutta lohduttavaa oli nähdä, että kolme tai neljä palvelijaa oli tuossa tuokiossa kiiruhtanut keittiöstä ja tallista ottamaan haltuunsa ratsujansa.
Herttua astui niin nopeasti, että d'Artagnan'illa oli täysi työ häntä seuratessa. Hän kulki useiden salien lävitse, joiden komeudesta ei Ranskan suurimmillakaan ylimyksillä voinut olla käsitystä, ja hän joutui vihdoin makuukamariin, joka oli samalla aistikkaisuuden ja rikkauden ihmeteos. Tämän kamarin alkoovissa oli tapettiovi, jonka herttua, avasi pienellä, hänen kaulassansa kultavitjoista riippuvalla kulta-avaimella. Arkatuntoisuudesta d'Artagnan pysähtyi kauvemmaksi; mutta samalla kuin Buckingham astui tuon oven kynnyksen yli, kääntyi hän, ja nähdessään nuoren miehen eperoimisen, virkkoi:
— Tulkaa tänne vaan, ja jos teillä on onni päästä Hänen Majesteettinsa kuningattaren läheisyyteen, sanokaa silloin hänelle mitä olette nähneet.
Kutsumuksesta rohjenneena d'Artagnan seurasi herttuaa, joka sulki oven hänen jälestänsä.