He molemmat olivat nyt pienessä kappelissa, joka oli ylt'yleensä verhottu persialaisella kultakirjaisella silkillä, ja kirkkaaksi valaistuna monilukuisilla vahakynttilöillä. Jonkunmoisen alttarin ylipuolella, sinisen samettitaivaan alla, oli Itävallan Annan kuva luonnollisessa ko'ossaan ja niin yhdennäköisenä, että d'Artagnan äännähti hämmästyksestä: olisi voinut uskoa kuningattaren rupeavan puhumaan.
Alttarilla kuvan alapuolella oli se rasia, joka sisälsi timanttikoristeet.
Herttua lähestyi alttaria ja laskeutui polvilleen, niinkuin pappi olisi tehnyt pyhän kuvan edessä; sitten avasi hän rasian.
— Katsokaa, sanoi hän d'Artagnan'ille, vetäen rasiasta esille suuren sinisen nauhan, joka säkenöitsi timanteista; katsokaa, tässä ovat ne kallisarvoiset timantit, joista olen vannonut, että ne ottaisin mukaani hautaan. Kuningatar on ne minulle antanut, kuningatar minulta ne ottaa takaisin: hänen tahtonsa tapahtukoon kaikissa asioissa.
Sitten rupesi hän suutelemaan noita timantteja yksitellen kutakin, ennenkuin hän niistä eroaisi. Yht'äkkiä kirkasi hän kauheasti.
— Mitä nyt? kysyi d'Artagnan levottomana, mikä teille, tuli, mylord?
— Seikka on semmoinen, että kaikki on hukassa, huudahti Buckingham kuoleman kalpeana: kaksi timanttia on poissa, niitä ei ole nyt kuin kymmenen.
— Olettekohan kadottanut ne mylord, vai luuletteko että ne ovat varastetut?
— Ne ovat minulta varastetut, vastasi herttua, ja se on kardinaalin työtä kaikki. Katsokaapas, nauhat, joissa ne riippuivat, ovat saksilla poikki leikatut.
— Jos, mylord, voisitte epäillä jotakuta varkaaksi... ehkäpä timantit olisivat vielä saman henkilön käsissä.