Yht'äkkiä astui kuningas kardinaalin kanssa eräästä salin ovesta sisään. Kardinaali puhui hänelle hiljaa ja kuningas oli sangen kalpea.
Kuningas kävi halki joukon ja, ilman naamiotta, takin nauhatkaan tuskin solmittuina, lähestyi kuningatarta ja kuiskasi kiihkeällä äänellä:
— Rouva, suvaitsetteko sanoa, minkätähden teillä ei olekkaan timanttikoristeita, vaikka tiesitte minun mielelläni haluavan niitä nähdä?
Kuningatar loi silmäyksen ympärillensä ja näki taustalla kardinaalin, joka hymyili pirullista hymyä.
— Armollisin herra, vastasi kuningatar liikutetulla äänellä, sentähden että pelkäsin niitä vahingoittavani täällä suuressa väkijoukossa.
— Teitte pahasti, rouva! minä annoin sen lahjan teille siinä tarkoituksessa, että koristaisitte sillä itseänne. Minä sanon sen, pahasti teitte.
Kuninkaan ääni värisi vihasta; jokainen näki ja kuuli sen hämmästyksellä, ymmärtämättä kuitenkaan mitään koko asiasta.
— Armollisin herra, sanoi kuningatar, voinhan lähettää noutamaan ne Louvresta, jossa ne ovat, ja sittenhän on Teidän Majesteettinne toivomus täytetty.
— Tehkää niin, rouva, lähettäkää noutamaan, ja kuta pikemmin: sillä tunnin sisään on baletti alkava.
Kuningatar nyykistihe alamaisuuden merkiksi ja seurasi naisia, jotka johdattivat hänet pukeumissuojaan.