Kuningas meni vuorostaan omaansa.
Salissa syntyi hetken hämmästys ja häiriö.
Kaikki huomasivat jotakin tapahtuneen kuninkaan ja kuningattaren kesken; mutta he olivat kumpikin puhuneet niin hiljaa, ett'ei kukaan, koska he kunnioituksesta pysyivät heistä muutamain askelten päässä, ollut mitään kuullut. Viulut soivat minkä jaksoivat, vaan niiden säveliä ei ensinkään kuunneltu.
Kuningas tuli ensimäiseksi huoneestaan, hän oli mitä komeimmassa metsästyspuvussa ja Monsieur sekä muut herrat olivat pukeutuneet samaan tapaan kuin hän. Tuo puku sopi kuninkaalle mainiosti, ja siinä näyttikin hän totta tosiaan kuningaskuntansa ensimäiseltä mieheltä.
Kardinaali lähestyi kuningasta ja antoi hänelle muutaman rasian. Kuningas avasi sen ja näki siinä olevan kaksi timanttia.
— Mitä tämä tietää? kysyi hän kardinaalilta.
— Ei mitään; vastasi tämä; mutta jos kuningattarella on timanttikoristeensa, jota minä epäilen, lukekaa timantit, armollisin herra, ja ell'ette saa niitä enempää kuin kymmenen, kysykää Hänen Majesteetiltansa, kuka häneltä on mahtanut varastaa nämä kaksi.
Kuningas katsoi kardinaaliin ikäänkuin kysyäksensä, mutta hänellä ei ollut aikaa tehdä mitään kysymystä: ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien suusta. Jos kuningas näyttikin valtakuntansa ensimäiseltä mieheltä, niin kylläpä kuningatar varmaan oli Ranskan ihanin nainen.
Todella hänen metsästyspukunsa sopi hänelle mainiosti; hänellä oli päässä huopahattu, siinä sinisiä sulkia, yllä oli hänellä helmiharmaa samettitakki, timanttisoljella kiinitetty, ja sininen satiinihame, hopealla huoliteltu. Hänen vasemmalla olkapäällänsä, sulkien ja hameen väriseen nauharuusukkeesen kiinitettyinä, säkenöitsivät timanttikoristeet.
Kuningas vapisi ilosta, kardinaali vihasta; mutta siltä matkalta, jonka päässä he olivat kuningattaresta, eivät he voineet saada selvää timanttien lukumäärästä; kuningattarella oli ne; mutta oliko hänellä niitä kymmenen vai kaksitoista?