Samassa tuokiossa ilmoittivat viulunsäveleet baletin alkavan. Kuningas kävi ylipresidentin rouvan luokse, jonka kanssa hänen tuli tanssia ja Hänen ylhäisyytensä monsieur kuningattaren kanssa. Asetuttiin paikoilleen ja baletti alkoi.
Kuningas tanssi kuningattaren vastapuolella ja joka kerta kun hän kuningatarta lähestyi, tähtäsi hänen silmänsä timantteja, joiden lukumäärää hän ei voinut saada selville. Kylmä hiki valui kardinaalin otsalta.
Baletti kesti tunnin; siinä oli kuusitoista vuoroa. Baletti loppui, käsientaputusten kaikuessa saattoi jokainen naisensa paikoilleen; mutta kuningas käytti etuoikeuttansa jättäen naisensa paikalleen, ja suuntasi askeleensa kuningatarta kohti.
— Minä kiitän teitä, rouva, sanoi hän, ystävällisyydestä, jolla noudatitte minun toivomustani, mutta luulenpa että teiltä puuttuu kaksi timanttia, ja tässä tuon minä ne teille.
— Kuinka, armollisin herra! huudahti nuori kuningatar ollen hämmästyvinänsä, te annatte vielä kaksi lisää; mutta silloinhan minulla on niitä neljätoista?
Todella, kuningas luki ne, ja kaksitoista timanttia säihkyi Hänen Majesteettinsa olkapäällä.
Kuningas kutsui kardinaalin.
— Mitäs tämä tietää, herra kardinaali? kysyi kuningas vakavalla äänellä.
— Se tietää, armollisin herra, vastasi kardinaali, että minä halusin saada Hänen Majesteettinsa ottamaan vastaan nämä kaksi timanttia, ja kun en rohjennut itse niitä hänelle tarjota, turvauduin minä tähän keinoon.
— Ja minä olen niistä Teidän ylhäisyydellenne sitä kiitollisempi, vastasi Itävallan Anna hymyllä, joka osoitti ett'ei häntä pettänyt tuo kekseliäs kohteliaisuus, kun olen vakuutettu siitä, että nuo kaksi timanttia ovat maksaneet teille yhtä paljon yksinään kuin nämä kaksitoista ovat maksaneet yhteensä Hänen Majesteetillensa.