— Ei, arvoisa herra, rauhoittukaa, ei sitä kukaan nähnyt, vastasi d'Artagnan, ja kertoi sitten herra de Tréville'lle, kuinka asia oli tapahtunut.
— Oh, ne naiset, ne naiset! huudahti vanha soturi, minä tunnen heidät hyvin tuosta haaveksivaisesta mielikuvituksestaan; kaikki salaperäinen heitä viehättää; no niin, te näitte käsivarren, siinä kaikki; jos tapaisitte kuningatarta, te ette tuntisi häntä; jos hän tapaisi teitä, hän ei tietäisi kuka te olette.
— Ei, mutta tämä timantti ... yritti nuori mies selittämään.
— Kuulkaas, sanoi herra de Tréville, tahdotteko, niin annan teille neuvon, hyvän neuvon, ystävän neuvon?
— Tehkää minulle se kunnia, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan.
— No niin! menkää ensimäisen juveloitsijan luokse, jonka käsiinne saatte, ja myökää tuo timantti hänelle mistä hinnasta hän vaan tahtoo sen ostaa; vaikka hän olisi mimmoinen juutalainen, maksaa hän siitä ainakin kahdeksansataa pistole'a. Pistole'illa ei ole nimeä, nuori ystäväni, mutta tuolla sormuksella on hirvittävä, ja se voipi saattaa vaaraan omistajansa.
— Myödä tämä sormus! sormus, jonka olen saanut hallitsijattareltani! en koskaan! sanoi d'Artagnan.
— Kääntäkää sitten sen kanta sisäänpäin, hupsu raukka, sillä sen tietää jokainen ett'ei gaskonjalainen aatelispoika löydä tuommoisia kalleuksia äitinsä rasiasta.
— Te luulette siis minulla olevan pelon aihetta? kysyi d'Artagnan.
— Joka nukkuu ruutimiinan päällä silloinkuin sen tulilanka on jo sytytetty, saattaa pitää itsensä olevan hyvässä turvassa teihin verrattuna, nuori ystäväni.