Hän oli tullut lemmenkohtaukselle, ja kun hänen ei oltu käsketty ilmoittamaan oloansa millään merkillä, herkesi hän odottamaan.
Ei niin risausta kuulunut; olisi voinut luulla olevansa sadan peninkulman päässä Pariisista. D'Artagnan nojausi aitaa vasten, heitettyään silmäyksen taaksensa. Toisella puolen aitaa, puutarhaa ja tuota hökkeliä peitti pimeä usva syliinsä tuon äänettömyyden, jossa Pariisi nukkui, ammottava tyhjyys, äänettömyys, jossa vilkutti muutamia valopilkkuja, kuin virvatulia manalassa.
Mutta d'Artagnan'in silmissä kaikki esineet verhoutuivat viehättävään pukuun, kaikki hänen ajatuksensa olivat hymyilyä, kaikki synkkyydet läpikuultavia. Lemmenkohtauksen hetki oli kohta käsissä.
Ja todella muutamien minuuttien kuluttua paukuttikin Saint-Cloud'in tornikello laajasta, mylvivästä kidastaan verkalleen kymmenen lyöntiä.
Jotakin kammottavaa oli tuossa malmiäänessä, joka valittaen kajahteli yössä.
Mutta jokainen noista lyönneistä, jotka muodostivat tuon odotetun hetken, värähteli sulosointuisesti nuoren miehen sydämessä.
Hänen silmänsä tähtäsivät kiinteästi tuota pientä paviljonkia muurin kulmauksessa, jonka kaikki ikkunat olivat luukuilla suljetut, paitsi yksi ainoa ensimmäisessä kerroksessa.
Ikkunan lävitse loisti lempeä valo, joka hopeoitsi parin kolmen ulkopuolelle puutarhaa ryhmittyneen niinipuun värähteleviä lehviä. Tietysti tuon pienen, somasti valaistun ikkunan takana odotti häntä kaunis rouva Bonacieux.
Tämän suloisen tunteen tuudittelemana odotti d'Artagnan noin puolen tuntia ilman vähintäkään maltittomuutta, silmät tähdäten tuota suloista pikku asuntoa, josta d'Artagnan näki osan kattoa, jonka kullatut liistat todistivat huoneen muutakin komeutta.
Saint-Cloud'in tornikello löi puoli yksitoista.